(Nais)urheilu tarvitsee ripauksen burleskia

Paralympialaisten perustajalle, saksalaiselle Ludwig Guttmannille oli alusta alkaen selvää, että myös vammaiset naiset osallistuvat kilpailuihin. Tosin ensimmäisiin Stoke Mandevillen kilpailuihin vuonna 1948 osallistui neljätoista miestä ja vain kaksi naista. Paralympialaisiin osallistuvien naisten määrä lisääntyi hitaasti. Vuonna 1996 Atlantassa naisurheilijoiita oli vain noin neljännes.

Sukupuolten väliseen tasa-arvon ongelmaan havahduttiin vammaisurheilussa vasta 2000-luvun alussa. IPC perusti tilannetta ratkomaan erillisen työryhmän vuonna 2003. Naisten osuus kesäparalympialaisten urheilijoista onkin noussut noin 25 prosentista (Atlanta 1996) 38,7 prosenttiin (Rio 2016). Talvikisoissa naisten määrä on pysynyt noin 20 prosentissa. 

Suunta on oikea, mutta vauhti liian hidas, kritisoi Vanderbuiltin apulaisprofessori Anjali Forber-Pratt (2017). Forber-Pratt on myös entinen paralympiaratakelaaja. Hän muistuttaa, että kaikilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet päästä nauttimaan liikunnan hyödyistä. Toiseksi, urheilu on vammaisille ihmisille merkittävä osallistumisen ja voimaantumisen areena. Kolmanneksi, huippu-urheilu-uran tulee olla yhtä mahdollista vammaisille naisille ja miehille. Paralympialiikkeen pitäisi pyrkiä parempaan, ja saamaan naisia enemmän mukaan.

Anjali Forber-PrattIPC ryhtyi myöntämään kehitysmaille rahallista tukea naisten määrän lisäämiseksi. Sääntömuutoksilla mahdollistettiin sekajoukkueet. Esimerkiksi pyörätuolirugbyjoukkueessa voi olla mukana naisia, ja säännöt edellyttävät, että pyörätuolicurlingin nelihenkisessä joukkueessa tulee olla molempia sukupuolia. Paralympialaisten ohjelmassa on kuitenkin jäljellä lajeja tai luokkia (jalkapallo, yleisurheilussa esimerkiksi 4 x 400metrin viesti), joihin naisilla ei ole pääsyä. Naisten luokkia on myös yhdistetty. Koska naisilla on paralympialaisissa vähemmän kilpailutapahtumia, heillä on vähemmän mahdollisuuksia mitaleihin kuin miehillä. 

Vammaisilla tytöillä on korkeampi kynnys osallistua urheiluun kuin miehillä. Forber-Pratt luettelee syiksi tyttöjen matalamman koulutustason, negatiiviset asenteet ja median. Vammaisten tyttöjen ei oleteta pärjäävän urheilussa. Vammaiset naiset esitetään mediassa yleensä passiivisempina kuin miehet. Heike Tiemann (2012) puhuu negatiivisesta kierteestä, joka on seurausta naisten vähäisemmistä määristä kilpailuissa. Pienet määrät johtavat lajien perumiseen tai vammaluokkien yhdistämiseen. Siitä seuraa etenkin vaikeavammaisten naisurheilijoiden määrien väheneminen, koska menestymismahdollisuudet yhdistetyissä luokissa ovat huonommat. Näin heitä ei edes valita mukaan joukkueisiin.  

IPC:n järjestämässä Vista-konferenssissa oli kymmeniä tutkimusraportteja luokittelusta. Luokittelun tulee olla evindence-based, eli perustua tutkimukseen. Miksi ei saman tien selvitettäisi sitäkin, missä lajeissa ja luokissa naiset ja miehet voisivat kilpailla yhdessä?

Suomi ei ole parempi  

Liikuntaihmisenä olen tottunut uutisiin, joissa Suomi paistattelee maailman liikkuvimpien naisten maana. Paralympiatilastot osoittavat päinvastaista. Vuonna 2013 julkaistu raportti osoittaa, että Suomi ei ole 2000-luvulla kertaakaan päässyt paralympialaisissa kymmenen tasa-arvoisimman maan joukkoon. Sen sijaan 2008 Pekingissä Suomi tipahti kymmenen huonoimman maan taulukkoon Kuuban ja Kolumbian väliin viidellä (16 %) naisosallistujalla kaikkiaan 31 urheilijasta. Tilasto näyttäisi paremmalta, jos Suomen naisten maalipallojoukkue olisi karsinnoissa onnistunut saamaan paikan paralympialaisiin. Pienten maiden pienet kisajoukkueet nousevat ja romahtavat tasa-arvotilastoissa naisjoukkueiden tahdissa. Pienessä Suomessa ei myöskään ole naisten pyörätuolikoripallojoukkuetta, ja istumalentopallojoukkuekaan ei ole viime kisoissa yltänyt paralympialaisiin. 

Meillä ei ole myöskään kasvamassa urheilevien tyttöjen sukupolvea. VAU:n Sporttiklubiin kuului vuodenvaihteessa yhteensä 850 lasta tai nuorta, joista tyttöjä on 36 % ja poikia 64 %. Vuonna 2016 Valtti-ohjelman 367 hakijasta vain kolmasosa oli tyttöjä, ja tyttöjen osuus oli samaa luokkaa myös keväällä 2017. Kun tarkastellaan lajien maajoukkueita, tyttöjen määrä romahtaa. Siitä, että vammaisurheilu ei kiinnosta tyttöjä, pitäisi olla isosti huolissaan. Ratkaisut eivät tosin ole yksin urheiluväen käsissä.

http://www.thisgirlcan.co.uk/

Mainosten nainen on terve ja timmi

Mainosten nainen on terve, timmi ja kaunis. Edes senioreille suunnatuissa mainoksissa ei näy vammaisia vartaloita elegantisti harmaantuneiden hymyilevien ja energiaa pursuavien ikäihmisten joukossa. Vammaisuus piilotetaan keväisistä kuntosalitarjouksista ja bikinivartalon metsästystalkoista.

Treenisalien seinien sisäpuolella näyttää ihan muulta. Niissä näkyy naisten koko kirjo pullukasta rimpulaan. Urheiltaessa puhkutaan naama punaisena ja hiki valuu, sporttiliivit hiertävät ja trikoot tuntuvat paljastavan kaiken minkä haluaisi ehkä mieluummin piilottaa. Siksi riemastuin, kun törmäsin Sport Englandin vuonna 2015 käynnistämään This girl can -kampanjaan

Englantilaiset huomasivat naisten liikkuvan miehiä huomattavasti vähemmän, mutta gallupeissa jopa 75% naisvastaajista kertoi  haluavansa liikkua enemmän. Urheiluväki tilasi perusteellisen selvityksen naisten liikkumisen esteistä. Kävi ilmi, että naiset pelkäsivät. Pelättiin ettei pärjää, ole tarpeeksi hyvä, oikean kokoinen, tai että oman liikunnan asettaminen perheen edelle tulkitaan perheen laiminlyönniksi.  

This girl can -kampanjan markkinointiin satsattiin 10 miljoonaa puntaa. TV-mainosten keulakuviksi etsittiin tavallisia, erivärisiä, -ikäisiä ja -kokoisia naisia. Mukana vilahtelee myös vammaisia naisia. Kampanjassa naiset hikoilevat, puhisevat ja liikkuvat omilla ehdoillaan. Kampanjan mainoslauseet kohdistettiin naisten pelkoihin. ”Sweating like a pig, feeling like a fox" tähdättiin sille 48 prosentille tytöistä ja naisista, jotka pelkäsivät hikoilemisen näyttävän epänaiselliselta. Kampanjan tv-mainos sai 37 miljoonaa katselukertaa, naisten liikuntatarinat levisivät sosiaalisessa mediassa ja ensimmäinen vuosi tuotti 250 000 uutta naisliikkujaa. Huippusuosittu liikuntakampanja jatkuu ja leviää uusiin maihin.

Hilla Lehtimäki (kuva: Mikko Saxlund)

Roolimallit, vertaistuki ja ripaus huumoria?

Kaikkien ei tarvitse urheilla eikä urheilu ole vastaus kaikkeen. Urheilun toisessa päässä on toimintakyvyn ylläpito. Vammautunutta kehoa pitää kuntouttaa ja toimintakyvystä pitää huolta lähes henkensä edestä. Liika suorittaminen vie liikunnasta ilon ja rentouden. 

Hilla Lehtimäki oli lupaava nuori boccianpelaaja ja nuorisovalmennettava vuosina 2011–2014. Kilpaurheilun lopettamiseen ei liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Bocciassa kehittyminen olisi vaatinut valmennukselta enemmän yksilöllisyyttä ja paneutumista. Boccian sijaan Hillan kunnianhimo vei maailmaan, jossa on enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Julkisuuteen ilmestyi pin up -malli ja taiteilija Florrie Von Cloudberry

Pin up ja burleski ovat tapa ottaa oma keho haltuun, juhlia naiseutta, haastaa normeja ja määrittää itse miten haluaa näkyä. Meidän tulisi näyttää enemmän ja monenlaisia tarinoita vammaisten tyttöjen ja naisten elämästä. Ja koska tyttöjen ja naisten harvalukuisuutta paralympiaurheilussa selitetään naispuolisten roolimallien puuttumisella meidän tulisi saada myös urheilun löytäneet Amandat, Liisat, Ronjat ja Sirkut näkyville, ja mieluiten niille foorumeille, joita nuoret tytöt ja heidän vanhempansa seuraavat. 

Toinen keino on kohdentaa omia tapahtuma tytöille ja naisille. Doorikset ja Likkojen lenkki ovat esimerkkejä naisille kohdennetuista omista tapahtumista. 2000-luvun alkupuolella Dooris-toiminnassa vammaiset naiset saivat itse suunnitella omannäköisiään tapahtumia. Perinteisten lajikokeilujen lisäksi Dooris-päivät täyttyivät hemmottelulla, joogalla, itämaisella tanssilla, flamencolla, kuntonyrkkeilyllä, rentoutuksella, vesijumpalla ja naurujoogalla. Yhdessä toisten naisten kanssa naurettiin itselle, toimimattomille kehoille ja hassuille kokeiluille. Vammaisurheilun miehiseen kuvaan Dooris-toiminta toi leikkisyyttä, ripauksen karnevaalia, vahvaa yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.  

Vammaisurheilu tarvitsee ripauksen huumoria, burleskia ja reipasta kehopositiivisuutta. Hilla vinkkaa irrottelemaan, koska se voisi vapauttaa vammaisia nuoria naisia. ”Sillä voisi olla myönteistä vaikutusta myös urheilusta innostumiseen.” 

Kirjallisuutta

  • Forber-Pratt, A.J. (Accepted chapter/luonnos 2017). Multiple Oppression and Tackling Stigma through Sport. In I. Brittain & A. Beacom (Eds.), The Palgrave Handbook of Paralympic Studies. Palgrave Macmillan. 
  • Sharp Center for Women and Girls 2013. Women in the Olympic and Paralympic Games. An Analysis of Participation and Leadership Opportunities. Research Report.  
  • Tiemann, H. 2012. Vom „Versehrtensport“ zu den Paralympics: Facetten der Entwicklung. In: Hofmann, A./ Krüger, M. (Hrsg.) Olympia als Bildungsidee: Beiträge zur Olympischen Geschichte und Pädagogik. Springer: Wiesbaden, 97-112. 

NÄKÖALAPAIKALTA-BLOGI

Aija Saari on Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n tutkimuspäällikkö, jolla on takanaan yli neljännesvuosisata vammaisurheilun monitoiminaisena. Saari käsittelee kuukausittain julkaistavassa blogissaan "vähän kaikkea" vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan alalta: inkkupiirakasta hankkeisiin, esteettömyydestä luokitteluun, arviointia ja seurantaa sekä miten muualla asiat on tehty. S-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.