Välineellä on väliä

Ihminen on nerokas eläin. Aina siitä alkaen kun kapusimme alas puusta, olemme keksineet arkea helpottavia apuvälineitä, kuten piikivi, keihäs, tulukset, pyörä tai kärryt. Vammaisten ihmisten käyttämät apuvälineet ovat samaa jatkumoa. Niitä tarvitaan, jos ihmisen toiminta on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt.

Yhteiskunta tulee vastaan pyörätuolin, kävelytuen tai valkoisen kepin kustannuksissa, koska niillä ylläpidetään toimintakykyä ja ennaltaehkäistään suurempia ongelmia. Ja koska yhteiskunta korvaa apuvälineet, niiden korvausperusteista on tullut ongelma. Ihannetilanteessa jokainen saisi apuvälineitä tarpeen mukaan, mutta siihen eivät yhteiskunnan resurssit riitä. Niinkään ei voi toimia, että kukaan ei saisi mitään, koska vammaisia ihmisiä ei haluta sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Näiden ääripäiden väliin jää tarpeiden priorisointi.

Anna-Liisa Salminen esittelee toimittamassaan Apuvälinekirjassa (2010, 24) Maslow’n kuuluisaa tarvehierarkiaa. Sen mukaisesti olisi ensin huolehdittava ruokailun ja peseytymisen apuvälineistä, sitten kommunikoinnin ja seuraavaksi tiedonhankinnan apuvälineistä. Harrastamisen ja vapaa-ajan apuvälineet tulisivat vasta viimeisenä, koska ne kuuluvat Maslow’n tarvehierarkiassa korkeimmalle portaalle, itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Ne eivät ole hengissä pysymisen kannalta välttämättömiä.

Maslow tuntuu olevan kovassa kurssissa terveydenhuollossa ja sosiaalitoimissa. Liikkujat ja harrastajat kertovat tuen saamisen liikunnan harrastamisen apuvälineisiin olevan äärimmäisen vaikeaa. Jääkiekkokelkkaa, pelipyörätuolia tai käsipyörää hakeva saa varautua tiukkaan seulaan ja pitkään hakuprosessiin, eikä tuloksesta ole takeita. Hankalimmassa tilanteessa ovat vammaiset kilpaurheilijat, jotka tarvitsevat treenatessaan ja kilpaillessaan lajiin sopivaa välinettä. Urheilu-sanan käyttäminen välinehakemuksessa on lähes varma tae hylkäyksestä.

Maslow’n tarvehierarkia apuvälineiden tuen myöntämisen perusteena joutaisi pölyttymään arkistoihin, sillä logiikka ontuu. Ensiksikin liikunnan harrastaminen on tärkeää myös terveydelle ja toimintakyvyn säilymiselle. Toiseksi yhdenvertaisuuden näkökulmasta ihmisiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan. Lisäksi tämän tyyppinen priorisointi on räikeässä ristiriidassa YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan ihmisoikeussopimuksen kanssa. On myös hyvä muistaa, että apuvälineitä käytetään vapaa-ajan lisäksi myös esimerkiksi koulussa, opiskellessa, ohjaustyössä ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Lopuksi on hyvä muistaa myös turvallisuus ja käytettävyys. Oikea väline oikeaan tilanteeseen ehkäisee tapaturmia ja rasitusvammoja.

Entä jos kokeilisi ensin?

Sekään ei välttämättä ole paras ratkaisu, että liikkuja saa ensimmäisen mieleen juolahtavan välineen heti omakseen. Vuonna 2014 vieraillessani Norjassa kuulin, että kaikki alle 26-vuotiaat saavat haluamansa liikunnan apuvälineet omakseen. Reilulta kuulostavan käytännön huono puoli on, että välineitä hylätään ensimmäisten kokeilujen jälkeen ulkovarastoihin ruostumaan. Ja jos satut epäonneksesi vammautumaan yli 26-vuotiaana tai haluat aikuisiällä uusia välineitä, joudut kustantamaan liikuntavälineesi kokonaan itse. Hollannissa puolestaan ensimmäisen liikuntavälineen saa suhteellisen helposti, sovittamatta ja kokeilematta. Mutta entä jos laji ei kiinnostakaan tai väline ei sittenkään ollut sopiva? Toiseen ei enää saa rahoitusta.

Siksi kannattaa ensiksi kokeilla.

Meillä Suomessa liikunnan apuvälineitä voi myös vuokrata. Soveltavan liikunnan apuvälineiden vuokrausjärjestelmä eli SOLIA on toiminut Rahiksen (nykyisin STEA) tuella jo vuodesta 2001. Toiminta käynnistyi aluksi kolmesta alueellisesta yksiköstä Helsingissä, Maskussa ja Rovaniemellä, ja laajeni sittemmin Kuopioon. Kaksi vuotta sitten verkosto täydentyi Seinäjoelle sijoitetulla PLU:n ylläpitämällä viidennellä alueellisella vuokraamolla.

Ennen SOLIA:a liikuntaan sopivia välineitä kerjättiin, lainattiin, kierrätettiin ja tuunattiin. Silti ne eivät riittäneet. Liikunnan aloittaminen oli käytännössä mahdotonta, ellet keksinyt jostakin omaa pääomaa kelaustuolin, pelituolin tai laskettelukelkan hankkimiseen. Sen lisäksi, että välineet olivat kalliita, niitä ei edes valmistettu Suomessa. Yleensä urheilijat toivat ne itse ulkomailta.

”No jos ei olisi päässyt kokeilemaan, niin en varmaan olisi alkanut edes innostumaan.”

Otetaanpa muutama esimerkki. Kelaustuoli, pelipyörätuoli tai käsipyörä maksaa 4000 eurosta ylöspäin. Sitä kalliimpi, mitä yksilöllisemmästä, keveämmästä ja ergonomisemmasta välineestä on kyse. Hiihto- tai jääkiekkokelkan voi saada parilla tonnilla. Kyseessä ei siten ole mikään pikkuraha. On syytä tietää mitä on hankkimassa.

SOLIA:n viidessä vuokraamossa on noin 250 välinettä. Vuokravuorokausia kertyy vuodessa noin 6300. Välineet ja vertaisohjaajat vierailevat noin 25 tapahtumassa vuodessa. Yksittäisiä välinekokeilijoita on hieman alle 10 000. Suosituimpia vuokravälineitä ovat erilaiset pyörät, kuten nojapyörät, tandemit ja käsipyörät. Kaikkea ei kuitenkaan pystytä hankkimaan ja vuokraamaan. Esimerkiksi proteesit eivät yksilöllisyytensä takia ole vuokra- tai lainatavaraa. Ja laskettelukelkkoja vuokrataan turvallisuussyistä vain kurssin käyneille tai asian osaaville henkilöille.

Vuokravälineitä käytetään myös opetuksessa ja erilaisissa tapahtumissa, kuten Liikuntamaassa, Paralympiakomitean Para School Day -kiertueella, talven Lumitapahtumissa ja opiskelijoiden soveltavassa liikunnanopetuksessa. Tulevat fysioterapeutit ja liikunnanohjaajat voivat kokeilla miltä tuntuu pelata pyörätuolirugbyä, kelkkajääkiekkoa, sisäcurlingia tai maalipalloa. Lisäksi SOLIA, eli käytännössä toimintaa koordinoiva Jukka Parviainen, toimii elävänä idea- ja tietopankkina välineiden kehittäjille, hankkijoille ja vuokraajille.

Jukka listaa SOLIA:n ongelmiksi mm. kausittaiset kysyntäpiikit. Esimerkiksi kesäaikaan erilaisia pyöriä eri kokoluokissa ei vain riitä kaikille halukkaille. Vaikka käyttöohjeita on muokattu You tube -videoiksi, opastus koetaan välillä riittämättömäksi. Välineiden kunnostukseen ja huoltoon ei aina osata varata riittävästi aikaa. Koulutettuja vertaisohjaajiakaan ei aina riitä kaikkiin tapahtumiin. Ja oto-pohjalta toimivat alueelliset vastuuhenkilöt joutuvat tasapainottelemaan varsinaisen palkkatyönsä ja apuvälineneuvonnan välissä.

Periaatteessa systeemi kuitenkin pelittää, ja myös rahaa säästyy. Onkin oikeastaan ihan älytöntä, jos kallista välinettä ei pääsisi kokeilemaan ennen hankintaa. Moni arvioi välinekokeilun helpottaneen ostopäätöstä. Mistä muuten voi tietää mikä väline sopii ja millainen liikunta tuntuu omimmalta?

”En tajua miksi näitä ei ole esim. julkisella tarjolla. Pitkittää paluuta arkeen, jos ei ole liikkumismahdollisuuksia.”

Kasvattaako uusi vammaispalvelulaki liikuntavälineiden omavastuuta?

Vuokraväline ei kuitenkaan riitä, jos ihminen haluaa liikkua säännöllisesti. ”Esim. käsipyörä on melko arvokas hankkia itse, joten vuokraaminen on ihan hyvä vaihtoehto. Joskin toki olisi parempi, jos väline olisi koko kesän käytössä. Saisi läskit enempi kyytiä.”

Liikkuminen on työkalu jäljelle jääneen toimintakyvyn ylläpitoon. Kuntoutus ja liikunta kulkevat käsi kädessä. Ongelmana on, että tutkimustieto apuvälineiden vaikuttavuudesta on puutteellista. Pitäisi pystyä osoittamaan luotettavasti kuinka paljon yhteiskunta säästää kustantamalla hakijalle oikeat apuvälineet oikeaan aikaan, ja mikä on harrastamisen merkitys elämänlaadulle. Tällaista ihmiskoetta vain on äärimmäisen vaikea toteuttaa. Siksi kannattaa mennä lähelle ja tutustua oikeisiin ihmisiin, kuten Tuomas Tellaan, jolle urheilu on avain omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.

Uusiutuvassa vammaispalvelulaissa tullaan säätämään, miten maakunnat myöntävät harrastamisen ja vapaa-ajan apuvälineitä. Lakiluonnos oli lausuntokierroksella kesällä. Siinä esitetään, että harrastaja korvaisi harrastusapuvälineen hankintahinnasta puolet. Me VAU:ssa puolestaan esitimme yhdenvertaisuuteen perustuen, että maksuosuutta tulisi verrata vammattoman harrastajan vastaaviin välineisiin. Hiihtokelkkaa hakeva maksaisi itse sukset ja sauvat, mutta yhteiskunta tulisi vastaan kelkan osalta. Käsipyörästä hakija maksaisi polkupyörän verran ja pelipyörätuolista tavallisen arkituolin ja erikoistuolin välisen erotuksen.

Yhdenvertaisuudella on hintansa. Päättäjien tulisi perehtyä asiaan ja katsoa hakemuksia asiakkaan toimintakykyä tukevasta näkökulmasta. Maakuntien tueksi voidaan laatia ohjehintataulukko harrastamisen apuvälineistä. Jos pelkona on, että kustannukset karkaavat käsistä, sitä voidaan hillitä edellyttämällä hakijalta välineen dokumentoitua kokeilua. Ja tässä tulisivat apuun SOLIA:n viisi välinevuokraamoa. Niissä on jo nyt mahdollista tehdä kokeilun pohjalta lausunto hakemuksen tueksi sekä liittää mukaan kuvia ja videoita.

Välinevalikoima on parantunut

Vammaispalvelulakia koskevista uhkakuvista huolimatta välinerintamalla on tapahtunut myös paljon hyvää. Tänä kesänä SOLIA:n välineistö on täydentynyt STEA:n investointiavustuksen avulla. Myös yksittäiset lahjoitukset ovat lisääntyneet. Esimerkiksi Extremerun ja Fysioterapia-alan Näkövammaiset ovat kohdentaneet lahjoituspotteja SOLIA:lle. Antamalla rahaa vuokravälineen hankintaan lahjoittaja näkee konkreettisesti, mitä lahjoituksella saatiin aikaan. Samalla tulee tukeneeksi aktiivista elämäntapaa, ja hyöty kohdistuu laajalle. Investointiavustuksen ja lahjoitusten avulla on pystytty poistamaan käytöstä huonokuntoisimpia välineitä, monipuolistamaan välineitä ja laajentamaan kokovalikoimaa.

Välineiden saavutettavuutta parantaa Välineet.fi -verkoston tiivis yhteistyö. Yhteisen vuokraussivuston alta löytyvät mm. Malike-toiminta, Liikuntakeskus Pajulahti sekä SAMK/Kaikkien Yyteri. Verkostomaisella yhteistyöllä tähdätään siihen, että mahdollisimman monen ulottuvilla on sopiva väline liikkumiseen, harrastamiseen tai urheiluun.

SOLIA ja Välineet.fi ovat esimerkkejä erinomaisesta palvelusta, jotka kuitenkin tunnetaan huonosti. Me soveltavan liikunnan kentän toimijat olemme ihan superhyviä tekemään, mutta samanaikaisesti huonoja markkinoimaan. Harva tietää, että Hollantia, Tanskaa ja Uutta-Seelantia myöten ihastellaan Suomen käytännöllistä mallia, joka säästää turhia välinehankintoja, säästää yhteiskunnan (ja harrastajan) rahaa ja edistää vammaisten ihmisten liikunnan harrastamista. Jälleen kerran tarvittiin ulkopuoliset asiantuntijat kertomaan meille kuinka hyviä me olemme.

Sitaatit on otettu SOLIA:n 2017 palautekyselystä vuokraajille.

Lähteet:

NÄKÖALAPAIKALTA-BLOGI

Aija Saari on Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n tutkimuspäällikkö, jolla on takanaan yli neljännesvuosisata vammaisurheilun monitoiminaisena. Saari käsittelee kuukausittain julkaistavassa blogissaan "vähän kaikkea" vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan alalta: inkkupiirakasta hankkeisiin, esteettömyydestä luokitteluun, arviointia ja seurantaa sekä miten muualla asiat on tehty. S-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.