Sankarit ja esikuvat

Talviparalympialaisten avajaisviikonloppuna järjestettiin vammaisten naisten liikuntaseminaari. Eräs osallistuja kertoi lopettaneensa hiihtolähetysten seuraamisen ”Lahden skandaaliin”, mutta kertoi saaneensa viikonlopun kelkkahiihtokokeiluista kimmokkeen katsoa parahiihdon kisalähetyksiä Etelä-Koreasta. Seuraavana päivänä satuin kuntosalilla kuulemaan kahden ventovieraan naisen juttelevan paralympialaisten tv-lähetyksestä. Toisella oli kiire kuudeksi kotiin seuraamaan TV2:n koostetta, ”koska se on vaan niin hienoa”. Vammaisurheilu on nousussa, väittävät myös David Howe ja Carla Silva (2018). Vammaishuippu-urheilusta (paraurheilu) on tullut huipputason urheiluviihdettä.

Vammaishuippu-urheilun yhteiskunnallinen perusta on sama kuin vammattomienkin urheilussa. Kansa tarvitsee sankareita ja nuoret esikuvia, jotka innostavat liikkumaan. Vammaisten kilpaurheilun kuten paralympialaisten arvellaan muokkaavan vammaiskielteisiä asenteita myönteisemmäksi ja näkyvyyden lisäävän ruohonjuuritason liikuntatarjontaa. Edellisessä postauksessani tarkastelin vammaisurheilun syntyä.

Nyt pohdin kahden suurimman vammaisurheiluliikkeen, eli paralympia- ja Special Olympics -liikkeiden roolia ja merkitystä vammaisten ihmisten liikuttajina, liikkumaan innostajina ja asenteiden muokkaajana.

Kelkkahiihtäjä Sini Pyy (vas.) Pyeongchangin talviparalympialaisissa (kuva: Harri Kapustamäki)

Paralympialaiset ja Special Olympics -maailmankisat

Suurimmat kansainväliset vammaisurheiluliikkeet ovat Kansainvälisen Paralympiakomitean (IPC) johtama paralympialiike ja Special Olympics, jota johdetaan USA:sta käsin. Vuoden 2016 paralympialaisiin Riossa osallistui 205 maata ja lähes 12 000 urheilijaa 42 lajissa. Talviparalympialaiset ovat huomattavasti pienemmät, sillä Etelä-Koreassa järjestettyihin talviparalympialaisiin 2018 osallistui 569 urheilijaa 49 maasta kilpaillen kuudessa lajissa. Special Olympics -järjestön toiminnan piirissä on yli 170 maata ja arviot sen piirissä liikkuvista kehitysvammaisista urheilijoista vaihtelevat 4,4 miljoonasta vajaaseen 5 miljoonaan. Viimeisissä kesäkisoissa Los Angelesissa 2015 kilpaili 6500 urheilijaa ja talvikisoissa Itävallassa noin 3000 urheilijaa. Special Olympics järjestää kilpailuja yli 30 eri lajissa.

Liikkeiden suurimmat erot ovat kilpailujärjestelmissä, luokittelussa ja taustafilosofiassa. Paralympialaiset ovat huippu-urheilutapahtuma. Paraurheilijat on luokiteltu etukäteen. Luokittelulla pyritään tasoittamaan vammasta johtuvia eroja ja mahdollistamaan mielekäs kilpailutilanne. Paralympialaisiin pääsevät vain luokkiensa parhaat, joten paraurheilijat joutuvat olympiaurheilun tapaan hakemaan kilpailuoikeutta tulosrajojen ja rangkingkisojen kautta. Paralympialiikkeessä on kymmenen vammaryhmää, joilla on kilpailukelpoisuus. Ensimmäiset kahdeksan ovat liikuntavammaisille, yhdeksäs näkövammaisille ja kymmenes kehitysvammaisille urheilijoille. Kokonaan paralympialaisten ulkopuolella ovat esimerkiksi kuulovammaiset ja kuurot sekä sellaiset pitkäaikaissairaudet ja tilat, joiden oireet ja vaikeusaste vaihtelevat yksilöllisesti. Suomessa paralympialaisista vastaa Suomen Paralympiakomitea ja paralympialajeista lajiliitot sekä Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU.

Special Olympics -kisoihin ovat oikeutettuja osallistumaan kaikki yli 8-vuotiaat kehitysvammaiset urheilijat. Kisat muodostuvat kahdesta osasta: tasoluokittelusta ja kisasta. Tasoluokittelun (englanniksi divisioning) avulla urheilijat jaetaan tasoluokkiin suoritustason, iän ja sukupuolen perusteella. Varsinaisessa kilpailussa urheilijat/joukkueet kilpailevat omissa tasoluokissaan ja kaikkien tasoluokkien kilpailuissa jaetaan mitalit. Suomen joukkue kootaan kisoihin joka kerta alusta alkaen, jotta mahdollisimman monella urheilijalla on edes kerran elämässä mahdollisuus osallistua Special Olympics -maailmankisoihin. Perheohjelman kautta kisajoukkueen mukana matkustaa vähintään yhtä suuri läheisten ja omaisten tukiryhmä. Suomessa Special Olympics -toiminnasta vastaa Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU.

Healthy Athletes -ohjelmassa testataan mm. urheilijoiden näkökykyä. Kuva Antwerpenin Special Olympics Euroopan kesäkisoista vuodelta 2014.

Paralympialiike on saanut sovittua Kansainvälisen Olympiakomitean kanssa kisoja koskevasta yhteistyöstä, joten kisat järjestetään samoina vuosina ja paikoissa sekä yhteisellä kisaorganisaatiolla. Special Olympics -kesä- ja -talvimaailmankisat järjestetään vastaavalla nelivuotissyklillä, mutta eri paikoissa ja -vuosina. Special Olympics -liikkeestä on pyritty häivyttämään nationalistinen kansojen paremmuuden mittely. Maita kutsutaan ohjelmiksi, ja esimerkiksi Special Olympics Finland on yksi 169 maassa toimivasta 220 ohjelmasta. Maiden joukkueet eivät edes saa esiintyä oman maan lipun alla. Kisatapahtumien lisäksi Special Olympicsiin kuuluu myös monenlaista oheistoimintaa. Esimerkiksi Healthy Athletes -ohjelmassa tarjotaan lääkäri- ja terveydenhuoltopalveluita. Urheilija saa tarvittaessa vaikka uudet silmälasit tai lenkkitossut, osan jo paikalla ja loput lähetetään kisojen jälkeen kotiin. MATP-ohjelman  alla järjestetään motorisia harjoitteita kaikkein vaikeimmin vammaisille kehitysvammaisille urheilijoille ja esimerkiksi MATP Challenge Day -tapahtumia. Suomessa MATP-toiminnasta puhutaan Motoasemat-käsitteen alla.

Suhtautuminen kehitysvammaisiin urheilijoihin on aihe, joka yhdistää ja erottaa Special Olympicsiä ja paralympialaisia. Kehitysvammaiset urheilijat pääsivät omiin erillisiin Barcelonan kisojen jälkeen järjestettyihin paralympialaisiin Madridissa 1992 ja ensimmäisiin yhteisiin paralympialaisiin Atlantassa 1996, mutta heidät suljettiin luokitteluepäselvyyksien takia pois paralympialaisista Sydneyn 2000 kisojen jälkeen. Paluu tapahtui vuonna 2012, kun Lontoossa nähtiin 119 kehitysvammaista urheilijaa 36 maasta uinnissa, yleisurheilussa ja pöytätenniksessä. Talviparalympialaisissa kehitysvammaisia ei ole vieläkään. Hiihtäjien pitkästä odotuksesta pääsystä talviparalympialaisiin kirjoitti Lauri Jaakkola jo vuonna 2015.

Työ luotettavien lajikohtaisten toimintakykyluokittelujen kehittämiseksi kehitysvammaisille urheilijoille jatkuu edelleen, kuten kirjoitin Vammaisurheilu & -liikunta -lehdessä 4/2017 (s. 22).

Kehitysvammaisille urheilijoille järjestettiin Barcelonan olympia- ja paralympiavuonna 1992

Paralympialiike pyrkii olympismin ideaaliin, joita ovat nuoruus, kyvykkyys ja parhaiden valikointi (Howe & Silva 2018). Näin vammaisurheilusta muokataan ymmärrettävämpää suurelle yleisölle ja päättäjille, ja tämä puolestaan tekee tuotteesta helpommin myytävän.  Se ei kuitenkaan välttämättä lisää paralympialajien tarjontaa tai liikunnan harrastamista, väittävät Howe ja Silva. He jopa esittävät, että mitä enemmän vammaisurheilua niputetaan mediassa paraurheilun alle, sitä enemmän lajeja katoaa ja kuihtuu. Eräänlainen median kuolonsuudelma?

Special Olympics poikkeaa muista urheilun liikkeistä yhdistämällä urheilun humanitaariseen työhön (Burns 2018). Urheilu on väline kehitysvammaisten yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Special Olympics -liike pitää Unified-toimintaa inkluusion ideaalimallina. Unified Sports perustuu malliin, jossa kehitysvammaiset ja vammattomat urheilijat toimivat joukkueina. Inkluusiotutkijana minua tosin epäilyttää sellainen inkluusion ideaali, jossa muut vammaryhmät rajataan toiminnan ulkopuolelle.

Tuoko kilpaurheilu hyvinvointia ja lisää harrastajia?

Jay Burnsin (2018) mukaan Special Olympics -toimintaan osallistujien ja heidän perheidensä on usean tutkimuksen voimin osoitettu voivan paremmin kuin toimintaan osallistumattomat kehitysvammaiset. Tiedoissa on tosin iso aukko, koska Special Olympics -osallistujia ei ole verrattu lainkaan muihin inklusiivisiin liikunnan ja urheilun ohjelmiin osallistuvien kehitysvammaisten kanssa. Paralympialajeja ja -urheilijoita koskevaa tutkimusta tehdään moninkertaisesti enemmän, mutta siitä suurin osa liittyy luokitteluun, testaukseen, teknologiaan, valmennukseen ja ohjelmiin. Huipputasolle edennyt paralympiaurheilija on ensisijaisesti huippu-urheilija, jonka hyvinvointi on osa valmennusta. Huipputasolle edenneiden paralympiaurheilijoiden kokemuksia tai ajatuksia urheilun hyödyistä tai vaikutuksista hyvinvointiin ei ole tietääkseni selvitetty.

Voivatko menestyneet huippu-urheilijat toimia roolimalleina ja voivatko paralympialaiset innostaa vammaisia ihmisiä liikkumaan? Janine Coates ja Philip Vickerman (2016) väittävät että kyllä voivat. Heidän haastattelemansa vammaiset nuoret kokivat Lontoon vuoden 2012 paralympialaisten urheilijoiden menestyksen rohkaisevana ja voimaannuttavana. Menestyvä roolimalli sai nuoren uskomaan, että myös hän voi menestyä omissa unelmissaan. Kisat saivat vammaisuuden näkymään positiivisemmassa valossa ja yleiset asenteet vammaisuutta kohtaan olivat muuttuneet myönteisimmiksi. Lisäksi kisojen ansiosta yleisen ilmapiirin arveltiin olevan vammaisten liikkumiselle suotuisampi ja vammaisille avautuvan enemmän harrastusmahdollisuuksia. Tutkimukseen osallistui vain kahdeksan nuorta haastateltavaa. Silti tulokset ovat iloinen uutinen kaikille meille vammaisurheilun työntekijöille, jotka singahtelemme ympäri maata erilaisissa kokeilutapahtumissa, joiden keulakuviksi ja roolimalleiksi pyydetään mukaan Tähtiä, Suur-Hamareita, Manneja ja Piispasia.

Kriitikot puolestaan arvostelevat paralympiaurheilua ”supercrip-mallista”, jossa vammaisen täytyy olla huippusuorittaja kelvatakseen. Tulkinta saa vahvistusta tuoreesta fysioterapian opinnäytetyöstä (Wahrman 2018), jossa yhdistettiin kuva-analyysia ja tyttöjen haastatteluja. Urheilun ideaaliin kuuluu maskuliininen sankaruus. Normaalia korostavassa kulttuurissa eniten näkyvyyttä saavat ne (mies)urheilijat, joiden vamma on vähiten näkyvissä ja jotka siten muistuttavat urheilijan ideaalia. Itsensä liian erilaisiksi kokevat (tytöt) eivät löydä samaistumispintaa, eikä roolimalli siten inspiroi liikkumaan. Näyttää siis siltä että tytöille ja naisille tarvitaan roolimalleiksi tyttöjä ja naisia. Ja ripaus burleskia.

Tyttöjen päivän -tapahtuma Helsingistä syksyltä 2017.

Vammaisurheilu on kiinni medikaalisessa ajattelussa

Vammaisuuden malleista tunnetuimmat ovat medikaalinen ja sosiaalinen malli. Medikaalisessa eli lääketieteellisessä mallissa ajatellaan, että vammaisuus on yksilön ongelma, tragedia tai jotakin mitä pyritään korjaamaan tai kuntouttamaan. Sosiaalisessa mallissa vammaisuus nähdään ympäristöstä johtuvana ongelmana, joka ratkaistaan muokkaamalla ympäristöä ja palveluja. Jälkimmäinen on tänä päivänä valtavirtaa. Vammaisurheilun ulkopuolisessa maailmassa diagnoosien ja vammojen mukaan luokittelua pidetään vanhanaikaisena ja leimaavana. Luokitteluun kiteytyy myös vammaiskilpaurheilun suurin eettinen ongelma. Se, että yhdet kelpaavat mukaan mutta toiset eivät, nakertaa liikkeiden arvopohjaa ja uskottavuutta. Kansainvälinen Paralympiakomitea pyrkii tutkimuksen avulla nykyistä luotettavampaan ja läpinäkyvämpään luokittelujärjestelmään. Special Olympics -liikkeessä vastaavaa kehitystyötä ei ole näkyvissä. Kilpailukelpoisuus on naulattu kiinni kehitysvammaisuuteen, joka todistetaan lääkärintodistuksella tai muulla luotettavalla dokumentilla.

Inkluusio sisältää ajatuksen toimintatavoista, ympäristöistä ja ohjelmista, jotka mahdollistavat kaikenlaisten ihmisten osallistumisen kaikilla tasoilla. Tunnistetaan erilaiset tarpeet, mutta hyväksytään kaikki mukaan yhdenvertaisina. Inkluusiota vauhdittaa myös vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva YK-sopimus (CRPD), joka ratifioitiin Suomessa 2016. Sen artikla 30.5 käsittelee vammaisten henkilöiden yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallistua kulttuurielämään, virkistys- ja vapaa-ajantoimintaan ja urheiluun. CRPD:n ohella inkluusiota kohti ohjaa vuonna 2015 voimaan tullut yhdenvertaisuuslaki

Vammaisurheilun medikalistiset rakenteet, kuten kilpailukelpoisuus ja lajien säännöt jarruttavat inkluusiota. Inkluusion ideaali on täysin vastakkainen urheilun kilpailutoimintaan olennaisesti kuuluvien tulosten, kyvykkyyden ja erojen kanssa. Olen kirjoittanut integraation prosesseista esimerkiksi täällä.

Se, että liikuntajärjestöjä rahoittava opetus- ja kulttuuriministeriö on ryhtynyt vaatimaan liikuntajärjestöiltä yhdenvertaisuussuunnitelmaa valtionavun vastineeksi, on antanut lisävauhtia vammaisurheilulajien siirtymiselle lajiliittojen alaisuuteen ja saanut liikuntajärjestöt laajemminkin pohtimaan toimintansa saavutettavuutta.

Monimuotoista (vammais)urheilulajien kenttää kannattaa vaalia

Paralympialaisiin ja Special Olympics -toimintaan osallistumisella ja urheilijastatuksella on äärettömän suuri merkitys monelle. Joillekin se on koko elämä, ja siten hyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden kulmakivi. Uusia liikkujia tai urheilijoita rekrytoitaessa vammaisurheilun vanhanaikainen käsitys vammaisuudesta ja siihen sidoksissa oleva luokittelujärjestelmä ovat riski. Ne voivat pudottaa kokonaan pois kilpaurheilun parista lajista kiinnostuneita ihmisiä, joilla on "väärä vamma". Ne voivat myös estää joidenkin sellaisten henkilöiden mukaan tulon, jotka eivät halua leimautua diagnoosin perusteella. Lisäksi medikalistinen ymmärrys vammaisuudesta jarruttaa yhteistyötä modernimmin vammaisuuteen suhtautuvien vammaisaktiivien kanssa. Plussapuolella on mahdollisuus liittoutua kuntoutusväen kanssa. Vammojen ja diagnoosien mukaan liikunnan markkinointi voi hyvinkin herättää kaikupohjaa sellaisissa kuntoutuksen ja vammaisjärjestöjen ammattilaisissa, jotka näkevät liikunnan harrastamisen kuntoutuksen jatkona tai vertaistoiminnan työkaluna.

Paralympialaiset, vammaiskilpaurheilu ja menestyneet urheilijat voivat toimia asenteiden muokkaajana yleisemmin yhteiskunnassa. Ne voivat avata uusia liikkumisen mahdollisuuksia myös ruohonjuuritasolla edellyttäen, että lajien ja liikuntamuotojen kirjo säilyy laajana, ja liikuntapolkuja esitetään mediassa monenlaisten ihmisten kasvojen ja tarinoiden kautta.

PS.

Ohitin kuurojen urheiluliikkeen (Deaflympics), koska siinä on kyse viittomakielisen vähemmistön omasta urheilusta, ei siis vammaisurheilusta sanan varsinaisessa merkityksessä. En käsitellyt tässä myöskään elinsiirtourheilua (tai oikeammin elinsiirron saaneiden ja dialyysissä olevien henkilöiden urheilua), koska siinä on kyse pitkäaikaissairaista (ei siis vammaisista) henkilöistä. Johtopäätökseni pätevät silti myös näillä kentillä.

Lähteet

  • Burns, J. 2018. Intellectual Disability, Special Olympics and Parasport. In: Brittan, I. & Bacom, A. (eds) The Palgrave Handbook of Paralympic Studies, 417-437.
  • Coates, J. & Vickerman P. (2016) Paralympic Legacy: Exploring the Impact of the Games on the Perceptions of Young People With Disabilities. Adapted Physical Activity Quarterly, 33, 338-357.
  • Howe, D. & Silva, C. (2018) The fiddle of using the Paralympic Games as a vechile for expanding [dis]ability sport participation. Sport in Society, 21 (1), 125-136.
  • Saari, A. Kehitysvammaisten pääsy paralympialaisiin etenee tutkimuksen kautta. Vammaisurheilu ja liikunta 4/2017, 22.
  • Wahrman M., 2018. Vammaisten tyttöjen liikunnan harrastamisen mahdollistajat ja esteet. Opinnäytetyö, Laurea Ammattikorkeakoulu. Julkaisun pysyvä linkki http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201803223695

NÄKÖALAPAIKALTA-BLOGI

Aija Saari on Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n tutkimuspäällikkö, jolla on takanaan yli neljännesvuosisata vammaisurheilun monitoiminaisena. Saari käsittelee kuukausittain julkaistavassa blogissaan "vähän kaikkea" vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan alalta: inkkupiirakasta hankkeisiin, esteettömyydestä luokitteluun, arviointia ja seurantaa sekä miten muualla asiat on tehty. S-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.