Suomi antaa paraurheilussa luokittelun verran etumatkaa

Paralympialajeissa luokittelulla on kaksi tehtävää. Sillä selvitetään kilpailukelpoisuus (eligibility) ja pyritään siihen, että kilpailujen lopputuloksen ratkaisevat urheilulliset tekijät, ei vamman haitta-aste. Luokittelun avulla paraurheilussa käytännössä päätetään, kuka kelpaa ja kuka ei. Siksi olen kutsunut luokittelua myös vammaiskilpaurheilun portinvartijaksi. Nykyistä järjestelmää voi verrata esimerkiksi judon, painin tai nyrkkeilyn ikä-, sukupuoli- ja painoluokkiin. Pelkkä lääkärin koulutus ei luokittelussa enää riitä, sillä toiminnallinen luokittelu edellyttää vammojen ja toimintakyvyn lisäksi myös lajin luonteen ymmärtämistä.

Se, että luokittelu perustuu faktoihin eikä mutuun, on paralympialiikkeen uskottavuuden kannalta aivan keskeistä. Suomen tuleva menestys puolestaan riippuu siitä, onko meillä tarpeeksi luokitteluosaamista.

Medikaalisesta luokittelusta toiminnalliseen luokitteluun

Nykyaikaisten paralympialaisten ymmärtämiseksi kannattaa tutustua historiaan. Aluksi urheilijat luokiteltiin vamman (diagnoosin) perusteella. Luokittelu perustui kokonaisuudessaan lääketieteelliseen tietoon lajista riippumatta. Selkäydinvammaiset urheilijat ja urheilijat, joilla on neurologinen vamma tai aivovamma kilpailivat omissa luokissaan siitä huolimatta, että heidän toimintakykynsä saattoi olla hyvin samankaltainen.  

Siirtyminen toiminnalliseen luokitteluun liikuntavammaisten urheilijoiden osalta käynnistyi 1980-luvulla. Luokkien määrää haluttiin karsia, koska kisat paisuivat ja aikataulut venyivät. Näin jäljelle jääviin luokkiin riitti enemmän urheilijoita. Tämän toivottiin lisäävän kisojen media- ja yleisöystävällisyyttä ja koko liikkeen arvostusta. Toiminnallisen luokittelun etu on, että se mahdollistaa eri vammaryhmien kilpailemisen samassa luokassa. Esimerkiksi uinnissa CP-vammainen, amputoitu ja selkäydinvammainen urheilija voivat kilpailla samassa luokassa. Yleisurheilun ratakelauksessa ala-raaja-amputoitu ja selkäydinvammainen kelaaja voivat kilpailla samassa luokassa edellyttäen, että toimintakyvyn rajoitteiden vaikutukset kelaussuoritukseen arvioidaan saman suuruisiksi.

2000-luvulla käynnistynyttä kolmatta vaihetta voidaan kutsua tutkimustietoon perustuvaksi luokitteluksi. Luokittelun luotettavuuden takeeksi tarvittiin tutkimusta. Paralympialaisissa on maineen ja mitaleiden lisäksi kyse rahasta ja urheilijoiden elannosta. Täytyy olla kiistattoman selvää, että voiton vie paras urheilija, eikä se, jolla on sopivin vamma.

Nykyiset standardit perustuvat Kansainvälisen Paralympiakomitean IPC:n vuonna 2007 julkaistuun ja 2015 päivitettyyn luokittelukoodiin, joka tuli voimaan 2017. Lajin on turha haaveilla paralympiastatuksesta ilman luotettavaa luokittelututkimusta ja koulutettuja luokittelun ammattilaisia. Tutkimuksen tehostamiseksi IPC on nimennyt kolme koordinoivaa tutkimuskeskusta. Queenslandin yliopisto Australiassa vastaa liikuntavammaisten, Vrije-yliopisto Hollannissa näkövammaisten ja KU Leuwen -yliopisto Belgiassa kehitysvammaisten luokittelun tutkimuksesta. Keskuksista voi lukea lisää IPC:n tutkimussivuilla.

Tutkimukseen perustuva luokittelu on kaikkien osapuolten (urheilijat, valmentajat, hallinto, media ja yleisö) etu, perustelevat Connick, Beckman ja Tweedy (2018) laajassa luokittelua kuvaavassa artikkelissaan. Tutkijat osaavat hyödyntää tieteellisiä tutkimusmenetelmiä, laboratorioita ja uusia teknologioita. Luokittelun läpinäkyvyys ja luotettavuus parantuvat, kun luokittelun tulokset ovat tieteellisesti perusteltavissa. Urheilijat voivat luottaa luokittelun perustuvan toimintakykyyn eikä esimerkiksi siihen, kuinka paljon urheilija on harjoitellut tai kuka osaa korostaa vaikeuksiaan vakuuttavimmin.  

Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain. Ensin selvitetään, onko urheilijalla paralympiaurheiluun soveltuva pysyvä vamma ja onko se riittävä kyseessä olevaan lajiin. Seuraavaksi selvitetään mikä luokka on oikea urheilijan toimintakyvyn rajoite huomioiden. Ensimmäisessä vaiheessa tarvitaan lääkärintodistusta. Jatkoselvityksistä vastaavat koulutetut luokittelijat ja apuna voidaan käyttää erilaisia laboratorio- ja lajitestejä. Luokittelun kulkuun ja soveltuviin vammoihin (eligible impairments) voi perehtyä tarkemmin syksyllä ilmestyneessä Luokittelun käsikirjassa (Saarinen, Kauhanen & Mononen 2018) ja IPC:n luokittelusivuilla.

Luokittelun muutoksesta on seurannut useita ongelmia

Tutkimuksen mukaan tulo luokitteluun piirtää luokkien rajat uudelleen. Osa perinteisistä lajeista tai luokista häviää kokonaan. Kuuntelin IPC:n Vista-konferenssissa 2013 keskustelua siitä kuinka lyhyt tai pitkä amputoidun urheilijan tynkä käsivarressa voi olla, jotta juoksija on kelpoinen (eligible). Tutkimuksen seurauksena lyhyitä juoksumatkoja poistettiin käsiamputoitujen kilpailuohjelmasta, koska käden puuttumisesta kyynärpään alapuolelta ei mittauksissa huomattu olleen olennaista haittaa juoksuissa. Vastaavassa seminaarissa vuonna 2017 kuultujen tutkimusesitysten perusteella näyttää, että näkövammaisten urheilijoiden nykyiset kolme luokkaa tulevat monissa lajeissa poistumaan.

Muutoksen seurauksena urheilijat ovat joutuneet uudelleen luokitteluun. Miten käy urheilijan, joka on vuosia kisannut ja rakentanut urheilu-uraa, ja jonka koko identiteetti perustuu urheiluun? Entä jos kuulet, että minimivamma rakastamassasi lajissa ei enää täytykään? Testit voivat kestää pitkään ja olla työläitä. Hankalissa tapauksissa urheilija voi joutua odottamaan tietoa jopa vuosia. Paraurheilun suosion ja markkina-arvon nousu voi johtaa kiusaukseen teeskennellä vaikeampaa vammaa tai toimittaa väärennettyjä lääkärintodistuksia. Köyhemmässä maassa paralympiamitali voi taata elannon koko suvulle. Valmentajien ja lajiliittojen tulisi varautua myös niihin tilanteisiin, joissa urheilija osoittautuu luokittelemattomaksi (not eligible). On myös esitetty, että vaikeavammaiset urheilijat kärsivät luokkien yhdistelystä ja muutoksista eniten (esim Howe, 2008). Tämä on puolestaan vahvasti ristiriidassa vammaisurheilun perimmäisen ajatuksen kanssa siitä, että jokainen pääsee ja kelpaa. Esimerkiksi pyörätuolirugbyväkeä puhuttaa muutos, jossa neliraajahalvaantuneiden joukkuepeliksi ja vaikeavammaisten vaihtoehdoksi pyörätuolikoripallolle kehitetyssä pelissä parhaiten pärjäävät amputoidut.

Ylipäänsä luokittelusta on tullut monimutkaisempaa, vaikeampaa ja vastuullisempaa. Silti luokittelijan työ perustuu edelleenkin vapaaehtoisuudelle. Moni uhraa lomansa tai ottaa palkatonta vapaata matkustaakseen jopa viikkoja kestäviin luokittelutapahtumiin pelkillä kulukorvauksilla. Suurentuneet luokittelijatiimit voivat tulla kansainvälisten kisojen järjestäjille kalliiksi. Tämä voi johtaa kisojen osallistujamaksujen nousuun, arveltiin vammaisurheilun tutkimuksen ja kehittämisen ajankohtaistilaisuudessa 2017.

Tieteellistyvä luokittelu haastaa myös kansalliset lajiliitot, jotka kansallisella tasolla vastaavat oman lajinsa luokittelusta. Suomessa Paralympiakomitea vastaa siitä, että paralajien luokittelu vastaa Kansainvälisen Paralympiakomitean (IPC) vaatimuksia. Lajiliiton tehtävät määritellään Kansallisessa luokittelukäsikirjassa, joka julkaistiin syksyllä 2018. Todellisuudessa lajiliitoilta puuttuu valmiuksia ja osaamista, eikä läheskään kaikilla ole vielä edes perusasioita verkkosivuillaan tai nimettyä vastuuhenkilöä.

Loppujen lopuksi kyse on paralympiamitaleista

Vammaisurheilu (paraurheilu) on yksi tärkeä yhteiskunnallisen osallisuuden areena, todetaan myös vammaisten oikeuksia koskevassa YK-sopimuksessa. Paraurheilua ei olisi ilman luokittelua. Jokin poissulkemisen ja mukaan ottamisen, lajittelun ja luokittelun menetelmä tarvitaan, jotta vammaisten ihmisten välinen kilpaurheilu olisi tulevaisuudessakin mahdollista ja mielekästä.

Osaavia luokittelijoita tarvitaan uusien vammaisurheilun talenttien tunnistamiseen. Luokittelu ja rekrytointi kulkevat käsi kädessä. Tutkimuksen niukkuudesta seuraa verkostojen ja ajankohtaisen tiedon puute. Suomi jää ulos uusimmasta tiedosta. Kuulemme niistä vasta kun vertaisarvioitu artikkeli ilmestyy alan tieteellisessä julkaisussa. Luokittelututkimuksen sisäpiirimaat pystyvät hyödyntämään kertyvää tietoa nopeammin esimerkiksi uusien urheilijoiden rekrytoinnissa ja valmennuksessa. Kuten aikaisemmin (Saari 2013) kirjoitin, luokittelun tutkimus on siten myös urheilupolitiikkaa, jossa parhaiten varautuneet maat saavat etulyöntiaseman. Luokittelun tutkimukseen ja koulutukseen satsaaminen olisi vahva askel siihen, että mitalikannassa pysytään kiinni myös tulevaisuudessa.

Paraurheilun ammattimaistuminen, globalisoituminen ja taloudellinen kasvu lisäävät riskiä luokitteluun liittyvien eettisten ongelmien lisääntymiseen. Urheilijalle luokan menetys tai muutos on kuin dopingtuomio, mutta ilman omaa syytä. Myös eettiseen keskusteluun on hyvä varautua. Muille maille antamamme etumatkan kiinni kuromiseksi suosittelen lämpimästi vierailua syksyllä 2019 Amsterdamissa järjestettävään Vista-konferenssiin. Opintomatkan rahoittamiseksi ehtii vielä hakea Ahos-apurahaa helmikuun loppuun mennessä. 

Lähteet

• Connick, M., Beckman E. & Tweedy, S. 2018. Evolution and Development of Best Practice in Paralympic Classification. Teoksessa: Brittain, I. & Beacom, A. (eds.), The Palgrave Handbook of Paralympic Studies, 389−415.
• Howe, D. 2008. From inside the newsroom: Paralympic media and the production of elite disability. International Review for the Sociology of Sport 43, 135−150.
• Saari, A. 2013. Luokittelutiedon haltijoiden rooli kasvaa. Liikunta & tiede 50, 5, 78−79.
• Saarinen, K., Kauhanen, K. & Mononen, K. 2018. Kansallinen luokittelukäsikirja. Suomen Paralympiakomitea.

NÄKÖALAPAIKALTA-BLOGI

Aija Saari on Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n tutkimuspäällikkö, jolla on takanaan yli neljännesvuosisata vammaisurheilun monitoiminaisena. Saari käsittelee kuukausittain julkaistavassa blogissaan "vähän kaikkea" vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan alalta: inkkupiirakasta hankkeisiin, esteettömyydestä luokitteluun, arviointia ja seurantaa sekä miten muualla asiat on tehty. S-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.