Uusi Paralympiakomitea: Askel taaksepäin, jotta päästään joskus eteenpäin

U.S. Olympic & Paralympic Committee

Kun VAU ja Suomen Paralympiakomitea vuodenvaihteessa yhdistyvät, syntyy kokonaisuus, joka kattaa jatkossa koko perinteisen vammaisurheilun. Syntyvä järjestö edustaa lähes 60 vuoden historiaa. Vain kuurojen urheilu jää edelleen omilleen.

Norjassa yhdistettiin paralympia- ja olympiakomiteat 2007, Hollannissa 2014 ja USA:ssa kesällä 2019. Miksi ette menneet Olympiakomiteaan, minulta kysyttiin. Eikö se olisi inklusionistin unelmaliitto?

Helpointa olisi vastata, ettei Olympiakomitea ollut vielä valmis yhdistymiseen. Todellisuudessa asia on monimutkaisempi. Olen seurannut vammaisurheilun muutosta aitiopaikalta lähes 30 vuotta, ja siitä jälkimmäinen puolisko inkluusiotutkijana. Tässä blogitekstissä pohdin, miksi todellinen inkluusio etenee niin armottoman hitaasti, ja miksi joskus on järkevää ottaa yksi askel taaksepäin, jotta päästään kaksi eteenpäin.

Vammaisurheilun liikkeet olivat alkujaan radikaalin inklusiivisia

Istumalentopalloa vuosikymmenten takaa

Vammaisurheilun liikkeet olivat alkujaan radikaalin inklusiivisia, sillä ne avasivat ovet urheiluun ihmisille, joilla oli liikunta-, näkö- tai kehitysvamma tai jotka olivat kuuroja.  Uudet lajit, liikuntamuodot ja vammaisurheilun rinnalla kehittynyt erityisryhmien liikunta (nykyisin soveltava liikunta) antoivat mahdollisuuden osallistua ja kokea osallisuutta, toimijuutta ja yhteenkuulumista, kiinnittyä ja vaikuttaa urheilukulttuuriin ja ottaa vastuuta siitä. Omista ryhmistä haettiin vertaistukea, kuntoutusta, hyvinvointia ja reilua kilpailua. Aina 1980-luvulle saakka ne toimivat lähes vapaaehtoisvoimin.

Mutta maailma muuttui. Vammaisten ihmisten asema yhteyskunnassa parani, kun erillisiä rakenteita, kuten laitoksia ja erityiskouluja, ryhdyttiin purkamaan. Liikuntakulttuuriin integraatioajattelu heijastui kahdella tavalla. Yhdenvertaisuusvajetta kurottiin umpeen kohdentamalla tukea erityisryhmille. 1980-luvulla tämä näkyi esimerkiksi kuntien erityisryhmien liikunnanohjaajajärjestelmän syntynä ja kuoppakorotuksina vammaisurheilujärjestöjen valtionapuihin. Järjestöt reagoivat äkisti lisääntyneeseen valtionapuun erilaisin tavoin. Muistan esimerkiksi hieman oudon tilanteen, kun vuonna 1990 juuri aloittaneena koulutusohjaajana Suomen Invalidien Urheiluliitossa ryhdyin järjestämään kurssia harrasteliikunnan ohjaajille, ja minua valistettiin, että edellisenä vuonna kurssilaisia lennätettiin liiton kustannuksella, jotta saatiin ryhmä täyteen.

Ministeriön kohdennetulla tuella erityisryhmiin kuuluvat henkilöt saivat lisää liikuntatarjontaa ja järjestöihin palkattiin enemmän päätoimisia työntekijöitä. Nykyiset urheilijat valmentautuvat ammattimaisesti, osa jopa päätoimisesti urheilija-apurahan turvin.

Toinen, etenkin 2000-luvun alkuvuosina vahvistunut integraatiotyön suunta kohdistui vammaisurheilulajien siirtämiseen lajiliittoihin ja esimerkiksi erityistä tukea tarvitsevien lasten liikuntapalveluiden valtavirtaistamiseen. Kuvion ajateltiin etenevän niin, että ensiksi viedään vammaisurheilulajit lajiliittoihin, seuraavaksi urheilijat seuroihin ja lopuksi lakkautetaan erilliset vammaisurheilujärjestöt. Eihän se aivan näin ole mennyt.  

Norja teki sen ensimmäisenä maailmassa  

Norjalainen Special Olympics -alppihiihtäjä Pajulahti Gamesissä 2019

Norjan vammaisurheilun integraatioprosessi huipentui vammaisurheilujärjestön lakkauttamiseen vuonna 2007. Kirjoitin tästä blogissani 2017. Nykyisin koko paraurheilu (liikunta-, näkö- ja kehitysvammaisten ja kuurojen urheilun sekä Special Olympics -toiminta) on suoraan Norjan Olympiakomitean eli NIF:n katon alla. Vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan erityisosaamisesta vastaa olympiakomiteassa sijaitseva kehitysosasto, joka neuvonnan lisäksi koordinoi niiden 54 erityisliiton tukirahoja, jotka kantavat vammaisurheiluvastuun.

NIF:n uusimmasta raportista (NIF & Dale 2019) käy ilmi, että Norjan paraurheilu voi sekä hyvin että huonosti. Jopa 43 järjestöä toteuttaa kilpaurheilua tai harrasteliikuntaa toimintarajoitteisille henkilöille ja saa tähän toimintaan myös korvamerkittyä tukea.  Osa niistä, kuten jalkapallo, hoitaa työnsä huippuhyvin. Osalla, etenkin pienimmillä liitoilla, ei olisi ilman NIF:n palkkaamia alueellisia työntekijöitä lainkaan palveluja vammaisille liikkujille, koska niiltä puuttuvat resurssit ja osaaminen. Alueellisista konsulenteista on tullut vuosi vuodelta tärkeämpiä linkkejä liittojen ja paikallistarjonnan välillä. Paraurheilun suurin huoli on rekrytointi. Mistä löydetään uudet liikkujat ja urheilijat?

Tapasin kesäkuun alussa Norjan integraatioprosessia tutkineen professori Marit Sørensenin, jolle onnistumisen tärkein mittari on se, saadaanko toimintarajoitteiset ihmiset mukaan liikuntaan ja urheiluun. Hän muistuttaa, että toimintoja voidaan siirtää ja organisaatioita yhdistää, mutta ihmiset eivät välttämättä siirry perässä. Kun vammaisurheilun erityisosaaminen ja vastuu jaetaan monelle taholle, se pirstoutuu. Lisäksi Sorensen puhuu representaation kriisistä. Muun työn ohessa paraurheilusta vastuussa olevat työntekijät eivät tunne vammaisia ihmisiä ja jos vammaisia ihmisiä on yhä vähemmän urheilussa töissä, vammaisuus jää piiloon. Hutera ymmärrys vammaisuudesta nakertaa vääjäämättä organisaation uskottavuutta. Ratkaisuksi hän ehdottaa vammaisten työntekijöiden palkkaamista liikuntajärjestöihin.

Norjan tilanne on verrannollinen suomalaisten koulujen inkluusiokeskustelun kanssa. Pelkkä erityistä tukea tarvitsevien lasten siirtäminen yleisiin luokkiin ei johda inkluusioon. Inkluusio ei ole vain siirtymistä, fyysinen paikka tai yhteisen katon alla toimimista. Tarvitaan halukkuutta ja valmiutta myös vastaanottajan puolella. Lisäksi tarvitaan tukitoimia.

IPC:n esimerkki ei kannusta

Stephanie Wheeler, David Howe ja Karin DePauw

Syyskuussa järjestetyssä paralympiaurheilun tiedekonferenssissa VISTAssa ruodittiin muiden teemojen ohessa IPC:n suhdetta yhdenvertaisuuteen, inkluusioon ja Kansainväliseen Olympiakomiteaan. Yksi avainpuhujista oli soveltavan liikunnan ”grand old dame”, professori Karen DePauw, jonka mukaan 20 vuotta sitten vammaisurheilua pidettiin pelkkänä kuntoutuksena ja friikkisirkuksena. Tänä päivänä on toisin. Vammaisurheilulla on ollut iso merkitys yleisiin asenteisiin. Nyt ymmärretään, että vammainenkin keho voi olla urheilullinen, kaunis, vahva ja nopea.

Osallistujamäärien ja medianäkyvyyden valossa kansainvälinen paralympialiike onkin yksi nopeimmin näkyvyyttään kasvattaneista urheiluliikkeistä. IPC:llä on hieno visio, jossa ”paralympiaurheilu on väline kohti inklusiivista maailmaa”. Mutta kun luokkia yhdistettiin siksi, että haluttiin tehdä paraurheilusta mediaystävällistä, pudotettiin iso osa vaikeavammaisia kilpailijoita ulos. Todellisuudessa liike on unohtanut juurensa, kritisoi entinen paralympiaurheilija ja antropologi David Howe. Hän kysyy, millaista vammaiskuvaa liike haluaa ylläpitää, ja muistuttaa jokaisen ihmisen olevan erilainen. Kyvykkyyttä korostetaan liikaa. Paralympialiike ei ole pelkkiä seksikkäitä kehoja, kiiltäviä pyörätuoleja ja jalkaproteeseja, Howe muistuttaa.  

Ratkaisujen etsiminen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ongelmiin lajeissa, luokittelujärjestelmissä ja yksittäisissä kilpailutapahtumissa tulisi Howen mielestä olla yksi IPC:n keskeisiä tehtäviä. Miten liikuntaan pääsy taataan esimerkiksi vaikeavammaisille tai nykyisten sääntöjen ja luokittelujen ulkopuolelle jääville vammaryhmille? Entä kuinka pidetään kiinni siitä, että asuinpaikka tai sosioekonominen tilanne ei estä mukaan pääsyä? Vammaisuuteen liittyvät muut toiseuttavat elementit kuten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen ovat jääneet luokittelujärjestelmien kehittämisen varjoon.

Suhteessaan kansainvälisiin urheilujärjestöihin IPC:n inkluusiomalli on vähintäänkin ristiriitainen. Pienemmät lajit saatiin integroitua sujuvasti kansainvälisiin liittoihinsa. IPC:n suurimpien lajien, eli yleisurheilun, uinnin ja hiihdon tulisi inkluusiotavoitteen mukaisesti integroitua kansainväliseen yleisurheiluliittoon (IAAF), uintiliittoon (FINA) ja hiihtoliittoon (FIS), mutta juuri näissä lajeissa IPC näyttää painavan jarrua. Onko syynä se, että kultaisia munia munivaa hanhea ei kannata teurastaa?

DePauw’n ohje IPC:lle on selkeä: Määritelkää mistä vammaisten ihmisten urheilussa ja fyysisessä aktiivisuudessa oikeasti on kyse. Ja miettikää sen jälkeen millaisella rakenteella inkluusiota edistetään parhaiten.   

Uuden Paralympiakomitean isot haasteet

Inkluusio on tilanne, jossa jokainen pääsee mukaan, osallistuu, ja kokee tulleensa kuulluksi ja arvostetuksi yhteisön jäsenenä. Hän voi valita mitä, missä ja kenen kanssa harrastaa. Todennäköistä on, että ennemmin tai myöhemmin uusi Paralympiakomitea yhdistyy Olympiakomiteaan tai mikä silloin onkaan suomalaisen urheilun kattojärjestö. Koska urheilu ei ole irrallinen saareke yhteiskunnasta.

Hidas prosessi antaa kuitenkin mahdollisuuden miettiä mistä liikunnassa ja urheilussa on kyse, millaisella organisaatiolla sitä edistetään ja ottaa oppia muiden maiden kokemuksista. Aikalisä antaa mahdollisuuden ratkoa toimintarajoitteisten ihmisten liikuntaongelmia pienemmässä, Paralympiakomitean kokoisessa mittakaavassa.

Varmaa on, että kansainvälinen kilpailu kovenee vuosi vuodelta. Suomi harmaantuu ja talous tiukkenee. Ministeriö on uhannut ottaa juustohöylän avuksi jo vuoden 2020 veikkausvarojen jakoon. Yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon teemojen ja häirinnän ongelmien lisäksi myös ympäristöongelmat pakottavat tarkastelemaan liikunnan ja urheilun käytäntöjä uudelleen. Kuntien säästöpaineet voivat entuudestaan vaikeuttaa vammaisten ihmisten harrastamista ja mukaan tuloa urheiluun. Uusi Paralympiakomitea ei ehkä ole inkluusioidealistin unelmaliitto, mutta yhdistymisen jälkeen meillä on leveämmät hartiat taklata vammaisten ihmisten liikkumista rajoittavia ongelmia.

Lähteet

  • Paraidretten. Situasjonsbeskrivelse av norsk idretts tilrettelegging av idrett for mennesker med nedsatt funksjonsevne. Norges Idrettsforbund & Øystein Dale, 17. januar 2019.  

NÄKÖALAPAIKALTA-BLOGI

Aija Saari on Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n tutkimuspäällikkö, jolla on takanaan yli neljännesvuosisata vammaisurheilun monitoiminaisena. Saari käsittelee kuukausittain julkaistavassa blogissaan "vähän kaikkea" vammaisurheilun ja soveltavan liikunnan alalta: inkkupiirakasta hankkeisiin, esteettömyydestä luokitteluun, arviointia ja seurantaa sekä miten muualla asiat on tehty. S-posti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.