Kuntien erityisliikunnanohjaajien järjestelmä

Monimutkaisten yhteiskunnallisten edistysaskeleiden – kuten hyvinvointivaltion – synnyttäjät jäävät usein historiakatsauksissa ansaitsemaansa pienemmälle huomiolle. Vuonna 2015 opetus- ja kulttuuriministeriön erityisliikunnan suunnittelijan pestistä eläkkeelle jäänyt Kari Koivumäki oli omalta osaltaan vahvasti luomassa suomalaisiin kuntiin erityisliikunnanohjaajien järjestelmää, joka tänä päivänäkin on kansainvälisessä vertailussa monella tapaa ainutlaatuinen systeemi.

Koivumäen valmistuessa kasvatustieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1974 suomalainen erityisliikunta oli vielä lastenkengissä. Se rajoittui lähinnä vammaisurheilujärjestöjen järjestämään urheilutoimintaan sekä suurimpiin kaupunkeihin keskittyneisiin yksittäisiin erityisliikuntapalveluihin.

Koivumäen työura alkoi 70-luvun puolivälissä Liikuntatieteellisessä Seurassa (LTS), jonka rooli suomalaisen erityisliikunnan kehittämisessä on ollut merkittävä.

– LTS:ssa pohdittiin liikuntakulttuuria laajasti, ja pohdinnan tuloksena oli, että eniten liikunnasta hyötyvä väestönosa oli lähes kokonaan liikunnan ulkopuolella. Tätä tilannetta täytyi muuttaa, Koivumäki sanoo.

LTS toimi tiiviissä kontaktissa opetusministeriön kanssa. Kun ministeriö asetti vuonna 1980 Erityisryhmien liikuntatoimikunnan pohtimaan erityisliikunnan kehittämistä, nimettiin Koivumäki 12-henkisen komitean sihteeriksi. Tästä ryhmästä Koivumäki nostaa esiin mm. Jyväskylän yliopiston professorit Eino Heikkisen ja Ulla Lahtisen sekä vammaisurheilun ”grand old manin” Veikko Puputin.

– Tehtiin analyysi, että liikunta-alalla tarvitaan erityisliikuntaan erikoistuneita spesialisteja. Tätä myötä ryhdyttiin myös kehittämään liikunnanopettaja- ja liikunnanohjaajakoulutuksiin erikoistumislinjoja, joilla on ollut hyvin tärkeä merkitys alan kehittämisessä.

Vuonna 1984 kuntiin palkattiin ensimmäiset erityisliikunnanohjaajat. Voimakkaan talouskasvun aikana 80-luvun lopulla ja 90-luvun taitteessa erityisliikunnanohjaajan virka perustettiin yli 80 kuntaan. 2010-luvulla erityisliikunnanohjaajia on Suomessa ollut vajaa sata. Työnimikkeiden kirjo on nykyään laaja, mikä vaikeuttaa tarkan määrän laskemista.

Kansainvälisesti ainutlaatuiseksi suomalaisen erityisliikunnanohjaajajärjestelmän tekee sen kuntavetoisuus. Useimmissa muissa maissa – jopa Ruotsissa – on pitkälti luotettu kolmannen sektorin kantavan vastuun erityisryhmien liikuttamisesta. Suomessa lähdettiin ajamaan kaksilla vankkureilla. Erityisliikuntaa järjestävät yhtäältä seurat, yhdistykset ja järjestöt, toisaalta kunnat itse erityisliikunnanohjaajien johdolla. Toimiva malli on herättänyt runsaasti kiinnostusta ulkomailla.

Ministeriön erityisliikunnan suunnittelijana Koivumäki oli ylläpitämässä ja kehittämässä, ajoittain vaikeina taloudellisina aikoina jopa suojelemassa suomalaista erityisliikunnanohjaajajärjestelmää.

– Vain muutamassa kunnassa tuli takapakkia ja jokunen erityisliikunnanohjaajan vakanssi lakkautettiin 90-luvun alun taloustaantumassa, mutta niistäkin moni on sittemmin perustettu uudelleen, Koivumäki toteaa ja painottaa, että hyvin organisoitu erityisliikunta tuo selkeitä säästöjä terveydenhuollon ja kuntoutuksen menoissa.

Tänä päivänä erityisliikunnanohjaajat kohtaavat kunnissa jälleen uusia haasteita. Ei niinkään uhkaa pestin lakkauttamisesta kuin painetta työnkuvan laajenemisesta käsittämään esimerkiksi maahanmuuttajien, syrjäytymisvaarassa olevien ja liikalihavien liikuttamisen.

– Mielestäni toimenkuvien ydin pitää säilyttää sellaisena, että peruspohja säilyy vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja ikäihmisten liikunnan ohjauksessa ja organisoinnissa. Toimenkuvien laajennus ei saisi viedä liian kauas ytimestä, mutta toisaalta voidaan kyllä antaa huomiota ja tukea myös muille ryhmille, jos kompetenssia on.

Teksti: Lauri Jaakkola