Luokittelu on vammaiskilpaurheilun edellytys

Kati Kauhanen

Integraatiolajien tapaamisessa Helsingin Sporttitalolla 18. syyskuuta pureuduttin vammaisurheilun kuumaan perunaan, luokitteluun. Vammaiskilpaurheilussa luokittelulla on kaksi tehtävää. Sillä selvitetään kilpailukelpoisuus ja pyritään siihen, että kilpailujen lopputuloksen ratkaisevat urheilulliset tekijät, ei vamman haitta-aste.

Kansallisella tasolla luokittelu on kahden kauppa. Suomen Paralympiakomitea vastaa siitä, että paralajien luokittelu vastaa Kansainvälisen Paralympiakomitean (IPC) vaatimuksia. Lajiliitot puolestaan vastaavat oman lajinsa luokittelusta. Vastuiden selkiyttämiseksi on julkaistu Kansallinen luokittelukoodi Luokittelukäsikirja. Siinä määritellään mm. lajiliiton tehtävät luokitteluun liittyen. Esimerkiksi luokittelutiedon tulee olla lajin verkkosivuilla ja lajilla pitää olla nimetty yhteyshenkilö. Lisäksi lajin täytyy laatia selvä toimintamalli ja -ohjeistus lajin luokitteluun liittyen.

Siinä missä suuri osa lajiliitoista on vasta käynnistämässä luokittelujärjestelmäänsä, uinnissa se on ollut järjestyksessä jo useamman vuoden. Kehitystyöstä on vastannut Uimaliitossa työskentelevä Kati Kauhanen, joka on taustaltaan fysioterapeutti ja kokenut parauinnin luokittelija.

Kauhanen muistuttaa, että toimiva luokittelujärjestelmä hyödyttää lajia ja urheilijoita. 

– Mitä luotettavampi järjestelmä, sitä paremmin saadaan mukaan urheilijoita. Se on myös paraurheilijoiden etu, että menestys perustuu urheilullisiin kykyihin, eikä siihen kenellä on lajiin parempi vamma, Kauhanen sanoo. 

Kansainvälinen Paralympiakomitea tunnistaa kymmenen soveltuvaa vammaa: Alentunut lihasvoima, nivelten alentunut passiivinen liikkuvuus, raajapuutos, raajojen pituusero, lyhytkasvuisuus, hypertonia, ataxia, atetoosi, näkövamma ja kehitysvamma. Joistakin lajeista kuten uinti ja yleisurheilu löytyvät nämä kaikki, mutta esimerkiksi judossa ovat mukana vain näkövammaiset. Talvilajeissa ei ole lainkaan kehitysvammaluokkaa.

Juuri nyt lajien luokittelujärjestelmät ovat isossa muutoksessa. Esimerkiksi uinnin sääntöuudistus on johtanut siihen, että kaikki parauimarit luokitellaan uudelleen. Tällä halutaan varmistaa, että luokat perustuvat tutkimustietoon ja kilpailijoita kohdellaan tasapuolisesti.

Kansainvälinen luokitteluprosessi on kolmivaiheinen. Ensin kysytään, onko urheilijalla paralympiaurheiluun soveltuva vamma eli pysyvä terveydentila, josta aiheutuu toimintakyvyn rajoite. Tähän liittyy paljon paperityötä ja erilaisten dokumenttien toimittamista kansainvälisiin liittoihin, joilla todistetaan, että kyseisellä urheilijalla oikeasti on lajiin soveltuva vamma. Lääkärit ovat keskeisessä roolissa.

– Lääkäriltä saatavassa todistuksessa pitää olla kaikki diagnoosit mainittu, ja myös miten ne vaikuttavat toimintakykyyn, Kauhanen muistuttaa.

Seuraavassa vaiheessa kysytään, onko urheilijan vamma riittävä kyseessä olevaan lajiin. Tällöin puhutaan minimivammakriteereistä.  Minimivamma voi olla erilainen eri lajeissa.

– Jos urheilijalta puuttuu puoli kämmentä, hän ei saa luokkaa yleisurheilussa, mutta uinnissa saa, koska puolen kämmenen puuttuminen vaikuttaa niin olennaisesti uintiin.

Kolmannessa vaiheessa selvitetään mikä luokka on oikea urheilijan toimintakyvyn rajoite huomioiden. Lajiteknisessä arvioinnissa käytetään apuna erilaisia laboratorio- ja lajitestejä. Testit ovat tiukat. Esimerkiksi monipuolisten uintitestien lopuksi urheilija, jolla on koordinaatiovaikeuksia, joutuu vielä uimaan 6 x 50 metriä valitsemallaan lajilla, jotta nähdään miten väsyminen vaikuttaa.

Kansainväliseen luokitteluun ei lähetetä kevein perustein. Urheilijan tulee olla rekisteröity eli lisenssiurheilija. Itse testivaiheessa urheilija joutuu allekirjoittamaan suostumuslomakkeen, jolla osoittaa ymmärtävänsä testien vaativuuden ja sitoutuu toimimaan rehellisesti.

Luokittelijat tekevät työtään vapaaehtoispohjalta, mutta paineen alla. Luokittelijan käsissä on urheilijan tulevaisuus. 

– Pahinta on se, että ollaan kansainvälisissä arvokilpailussa ja urheilijan luokittelu keskeytetään, tai urheilijan todetaan olevan ”non-eligible”.  Tällaisen tilanteen taustalla ovat yleensä virheelliset tai puutteelliset taustatiedot. Jos ei tiedetä mikä on urheilijan diagnoosi, luokittelijat eivät tiedä mitä testataan. Me luokittelijat saamme mitata vain sitä mikä on lääkärintodistuksiin kirjoitettu.

Lajiliittotoimijoille suunnatut integraatiokeskustelut jatkuvat vielä 25. ja 26. syyskuuta, jolloin teemoina ovat viestintä, yhdenvertaisuustyö ja valmennus- ja kilpailujärjestelmät. Mukaan voi ilmoittautua TÄÄLTÄ.