Yhdenvertaisuussuunnitelma on lajiliitolle työkalu, ei vain ministeriön vaatimus
Erilaisia liikkumisen ja toimimisen esteitä on jopa noin viidesosalla väestöstä. Terveydentilaan ja toimintakykyyn liittyvät tekijät tai vammaisuus voivat johtaa siihen, että henkilö syrjäytyy liikunnasta ja esimerkiksi urheiluseuratoiminnasta.
– Yhdenvertaisuus ei liikunnan ja urheilun kentillä toteudu itsekseen, vaan vaatii tietoisia toimenpiteitä, tukea ja seurantaa, muistutti VAU:n tutkimuspäällikkö Aija Saari integraatiolajien keskustelutilaisuudessa tiistaina 26.9. Helsingin Sporttitalolla.
Yhdenvertaisuussuunnitelma auttaa tunnistamaan ja purkamaan poissulkevia rakenteita, jotka estävät vammaisten tai erityisryhmiin kuuluvien henkilöiden yhdenvertaisen osallistumisen lajiliiton ja sen jäsenseurojen toimintaan.
Yhdenvertaisuuslaki astui voimaan 1.1.2015. Vuodesta 2016 alkaen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelma on ollut liikunta- ja urheilujärjestöjen valtionapukelpoisuuden ehto. Liikuntajärjestöjä on vaadittu toimittamaan erillinen dokumentti yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotyöstä valtionapuhakemuksen liitteeksi. Ministeriö on ilmoittanut yhdenvertaisuussuunnitelmalla olleen vaikutusta avustuksen määrään.
Saari on tutustunut noin 50 lajiliiton yhdenvertaisuusdokumentteihin vammaisuuden, terveydentilan ja toimintakyvyn näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää mitä niihin on kirjattu ja mitä ei, ja etsiä hyviä malleja, joista lajiliitot voivat ottaa oppia.
– Aivan ensiksi lähtisin siitä, että yhdenvertaisuussuunnitelma on julkisesti nähtävissä esimerkiksi lajiliiton verkkosivuilla, muistuttaa Saari. Joku voisi muuten kuvitella, ettei sitä ole tarkoitettukaan ohjaamaan toimintaa, vaan että se on tehty vain rahoittajan miellyttämiseksi. Lähtötason selvittämisessä voi hyödyntää Olympiakomitean kyselyä. Lisäksi suunnitelman toteutusta tulee arvioida ja sen sisältöjä päivittää.
– Se on työkalu, joka auttaa suuntaamaan toimenpiteitä sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Parhaimmillaan sen avulla ennaltaehkäistään ongelmia, kuten tilanteita, jotka joku voi kokea häirintänä tai syrjintänä.
Seuraavaksi kannattaa kuvata, miten vammaisuus, terveydentila tai toimintakyky lajiliitossa otetaan huomioon ja esitellä ihan käytännön toimenpiteitä kuten esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvät parannukset. Jos lajiliitto vastaa paralympialajista tai muusta vammaisurheilusta, se kannattaa kertoa samoin kuin ne tukitoimet, joilla esimerkiksi paraurheilijoiden yhdenvertaisuus pyritään varmistamaan. Sama toimintatapa pätee myös muiden vähemmistöjen kanssa.
– Kirjaamalla suunnitelmaan myös pikkuasioilta ja itsestäänselvyyksiltä tuntuvat seikat varmistetaan, että tiedot ovat tallella myös vastuuhenkilöiden vaihtuessa.
Lajiliittojen kannalta hankalinta näyttäisi olevan ns. kaksoisstrategia, koska siinä edistetään samanaikaisesti sekä omia erityisryhmiä että valtavirtaistamista. Lisäksi se, että vammainen henkilö voi toimia myös vapaaehtoisena tai työntekijänä näyttää unohtuvan yhdenvertaisuussuunnitelmista.
Yhdenvertaisuustyön kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Olympiakomitea järjestää yhdenvertaisuusklinikoita. Syksyn aikana vammaisurheilun aamukahveilla käsitellään esteettömyyttä, saavutettavuutta ja apuvälineitä. Lisäksi esimerkiksi Lumilautaliiton ja Ratsastajainliiton suunnitelmat kelpaavat malliksi muillekin, Saari vinkkaa.
Aija Saaren ja Vilja Sipilän raportti liikuntajärjestöjen yhdenvertaisuustyöstä vammaisuuden, terveydentilan tai toimintakyvyn näkökulmasta julkaistaan syksyn aikana.
