Miten me löydämme toisemme, pohdittiin Suomi meets Norja -seminaarissa

Maaliskuun 15.-16. päivä Helsingissä järjestetyn Suomi meets Norja -vammaisurheiluseminaarin toisena päivänä isoksi puheenaiheeksi nousi se, miten vammaisurheilun ja -liikunnan järjestäjät ja potentiaaliset urheilijat ja harrastajat pystyisivät paremmin löytämään toisensa.

Ongelma on merkittävä etenkin Suomen ja Norjan kaltaisissa maantieteellisesti laajoissa, mutta harvaan asutuissa maissa. Nykyisten rakenteiden avulla on hankala saada harrastajia urheilun ja liikunnan pariin kyllin tehokkaasti, saati sitten löytää potentiaalisia paralympiahuippuja.

Seminaarissa mukana olleen Hollannin tilanne on sikäli parempi, ettei vammaisliikkujilla ole kestämättömän pitkä matka oikeastaan mihinkään. On maan vammaisurheilussa silti tehty myös hyviä asioita saavutettavuuden takaamiseksi.

- Meillä on enemmän yhteistyötahoja paikallisella tasolla kuin teillä vaikuttaa olevan. Ehkä teidän kannattaisi muodostaa enemmän kontakteja sellaisten tahojen kanssa, jotka pystyvät auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne, Rita van Driel Hollannista neuvoi suomalaisia ja norjalaisia.

Kysymys on myös siitä, kenen vastuulla vammaisurheilun ja -liikunnan tulisi milläkin tasolla olla. Kuinka paljon lankeaa vammaisurheilujärjestön, lajiliittojen ja seurojen harteille ja mikä on yhteiskunnan vastuu esimerkiksi vammaisten koululiikunnan järjestämisessä?

- Välillä sitä miettii, että miten paljon meidän VAU:ssa lopulta pitäisi työskennellä paikallistason vammaisliikunnan parissa. Mutta jos me emme sitä työtä tee, niin kuka tekee, kysyi Aija Saari VAU:sta.

Norjan urheilun kattojärjestössä NIF:ssä työskentelevä Mads Andreassen muistutti, ettei vammaisurheilun ja -liikunnan järjestämisessä lopulta ole kyse mistään maailmaa mullistavista asioista, jos seuroissa ja kunnissa vain riittää tietoisuutta asioista ja uskallusta ottaa tarvittava askel.

- Vammaiset eivät ole kiinnostuneita pelkästään vammastaan, he eivät tarvitse omia sisäänkäyntejään, he eivät liiku isoissa ryhmissä, eivätkä kaikki kulje pyörätuolilla. He haluavat ennen kaikkea vain osallistua, Andreassen luetteli.