Elämäntapana maalipallo
Erkki Miinala, 31, on Suomen maalipallomaajoukkueen pelaaja, joka on saavuttanut urallaan paljon kansainvälistä menestystä, kirkkaimpana vuoden 2012 paralympiakultaa Lontoosta.
Kun ajattelen maalipalloa, tuota näkövammaisten joukkuepeleistä maailmanlaajuisesti harrastetuinta ja ainutlaatuisuudessaan kiehtovinta peliä, niin mieleni täyttää tietynlainen hartaus. Tuota tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, sillä viimeiset 13 vuotta, jotka olen maalipallon piirissä aktiivisesti viettänyt ovat muokanneet minuuttani aivan ratkaisevasti. Maalipallo on tuonut minulle huikeita onnistumisen elämyksiä, aitoa iloa ja intohimoa sekä ylpeyttä saavuttamistani asioista. Jokaisella kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa, niin myös maalipallossa on raskaammat puolensa pettymysten, loukkaantumisten ja menestyspaineiden muodossa.
Tutustuin peliin nimeltä maalipallo ensimmäistä kertaa ollessani kahdeksanvuotias. Tuo kokeilu tapahtui Jyväskylän Näkövammaisten koululla, missä vietimme yhden viikon vuodesta peruskoulun aikana niin sanotulla tukijaksolla. Tuolloin Jyväskylän koulun liikunnanopettajan Leppäsen Vennun johdolla pääsin tutustumaan pelin saloihin. Tuolloin toki vielä pelattiin pehmeällä kulkuspallolla ja lattialla oli jumppamatot helpottamassa orientoitumista ja myös suojaamassa pahemmilta kolhuilta pallon eteen syöksyessä. Rakastuin peliin ensi kosketuksesta. Vaikka tuolloin pallo ei vielä liikkunutkaan kovinkaan vinhasti, niin pelissä koko ajan tapahtui jotain, eikä ehtinyt tylsistyä missään vaiheessa. Totta kai silloin jo maalien tekeminen ja kavereiden heittojen blokkaaminen pienen kettuilun kera tuntuivat mahtavalta. Ennen kaikkea mikä maalipallossa kuitenkin oli se haastavin ja samalla kiehtovin asia, oli keskittyminen. Maalipallo on hypnoottinen peli, koska sitä pelatessasi joudut toimimaan ainoastaan kuuloaistisi varassa yrittäessäsi hahmottaa, mistä kilisevä pallo seuraavan kerran tulee joukkueesi maalia kohti ja miten nopeasti? Minulla oli lapsena todella pahoja keskittymishäiriöitä, mikä ilmeni pahana häiriköimisenä oppitunneilla ja valtavana ylivilkkautena, mutta maalipallossa on outoa taikaa, sillä se saa pahimmankin adhd-lapsen keskittymään intensiivisesti kilisevään palloon, sillä vaikka sinulla olisi kuinka hyvät urheilulliset lahjat, niin jos et pysty keskittymään, et voi pärjätä maalipallossa. Tämä on upea huomata, kun käyn vetämässä maalipallon kokeilutilaisuuksia kouluissa, miten äänekkäimmät häirikköoppilaatkin hiljenevät täysin keskittymään, kun laitetaan lasit päähän ja aletaan pelaamaan vain kuulon varassa. Maalipallo on oivaa keskittymisharjoittelua itse kullekin meistä.
Peruskoulun aikaan nuo kerran vuodessa järjestetyt tukijaksot Jyväskylän näkövammaisten koululla olivat ainoita kosketuksiani maalipalloon, ja ne hetket, kun päästiin pelaamaan olivatkin aina koko viikon kohokohta. Liikuntatuntien lisäksi pelailimme asuntolan käytävillä maalipalloa mies miestä vastaan -periaatteella tuntikausia päivässä; energia ja innostus olivat ehtymättömät. Tuolloin en itse tullut ikävä kyllä tietoiseksi minkäänlaisista nuorten maalipalloleireistä tai muutenkaan maalipallon harrastusmahdollisuuksista kotikaupunkini Kemin läheisyydessä, minkä vuoksi kesti aina aikuistumisen kynnykselle asti, kunnes lähdin mukaan toden teolla maalipalloon. Lapsuuteni meni kuitenkin täysin urheilun merkeissä. Pelasin jalkapalloa, yleisurheilin, pelasin kaikkea mahdollista näkevien kavereitteni kanssa ja aina minut otettiin näkövammastani huolimatta mukaan peleihin. 12-vuotiaana aloitin säännöllisen punttisaliharjoittelun, minkä jälkeen pikkuhiljaa voimanostosta tuli pääasiallinen harrastukseni. Rakastin urheilemista koko sydämestäni, tykkäsin haastaa itseäni, rikkoa omia rajojani, mutta kaiken aikaa minua kalvoivat kavereiden lausahdukset; ”Eki, sinusta voisi tulla vaikka mitä, jos vaan näkisit”. Sisälläni alkoi kyteä valtava halu näyttää kaikille, osoittaa, että minusta olisi vielä maailman parhaaksi jossain lajissa, ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta juontuva kiihko näkyä ja olla paras on ollut äärimmäisen suuri polttoaine urallani.
Täysi-ikäistymisen kynnyksellä koin elämäni raskaimman vaiheen. Ongelmat näkövamman hyväksymisen kanssa, erkaantuminen uskonnollisen perheen piiristä, eristäytyminen kaveripiiristä, masentuminen ja alkoholiongelmat, tämä kaikki herkässä iässä oli syöstä minut tielle, mistä ei olisi ollut paluuta. Voinkin rehellisin mielin todeta, että maalipallo pelasti minut. Vanha Jyväskylän tukijaksojen aikainen kaveri soitti minulle eräänä päivänä ja pyysi minua pelaamaan joukkueeseensa 1-divisioonaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan tartuin tähän tilaisuuteen kuin viimeiseen oljenkorteen. Ensimmäinen maalipalloturnaukseni muuten oli 2004 Kuortaneen nuorten SM-kilpailut, missä joukkueemme eteni finaaliin asti. Kohtasimme finaalissa kolmikon Alenius, Nousu ja Montonen, joista kaikki olivat kanssani voittamassa paralympiakultaa Lontoossa vuosia myöhemmin. Voitimme tuon finaalin 1–0 ja tein ottelun ainokaisen osuman. Olin haltioissani ja tiesin, että olin löytänyt oman lajini. Pari vuotta meni vielä divarissa tahkoten ja aika pitkälti turnausreissutkin olivat vielä pelkkää hauskanpitoa ja sosiaalista kanssa käymistä. Voin myöntää, että tuolloin meni vielä aika lujaa, ja välillä bilettäminen menikin vähän yli, mutta kaikesta huolimatta maalipallo oli korvaamaton henkireikä henkisten vaikeuksien keskellä painiessani.
Vuonna 2006 kaikki muuttui, kun muutin pohjoisesta pääkaupunkiseudulle opiskelemaan merkonomiksi tuolloiseen Arlainstituuttiin, mutta todellisuudessa ainut syy tälle ratkaisulle oli se, että pääsisin harjoittelemaan maalipalloa päivittäin ja kehittymään siinä maajoukkuepelaajaksi ja jonain päivänä maailman parhaaksi pelaajaksi. Alkukankeuden jälkeen hyödynsin Arlan tarjoamat ihanteelliset harjoitteluolosuhteet loistavasti. Uuttera työ palkittiin, kun nousin maajoukkueeseen 2008 vuoden alusta ja lopulta päävalmentajamme Timo Laitinen valitsi minut Pekingin paralympiakisoihin oltuani maajoukkueringissä vasta puoli vuotta. Pekingin paralympialaiset olivat huikea kokemus. Sain jopa yllättävän paljon peliaikaa kisoissa ja ikimuistoisena asiana jäi mieleen se, että tein kisojen avausottelussa Sloveniaa vastaan vaihdosta kentälle tullessani ensimmäisellä heitollani maalin, liekö tuo ollut alkusoittoa lähes satumaiselle kansainväliselle uralleni? Pekingissä jäimme lopulta seitsemänsiksi, mutta kisoista kotiin palattuani yksi asia oli varma; neljän vuoden päästä olisimme paralympiavoittajia. Tämän eteen alettiinkin tekemään systemaattisesti töitä. Minusta tuli Suomen maajoukkueen ykkössentteri ja muodostin yhdessä Jarno Mattilan ja Petri Posion kanssa vuosikausia maailman parhaan maalipallotrion. Vuonna 2011 voitimme niin IBSA:n Maailmankisat Turkissa kuin myös Euroopan mestaruuden. Seuraavana vuonna Lontoon paralympialaisissa olimme suuria ennakkosuosikkeja. Lontoossa pelasin alkulohkomme pelit itsekkäästi, ja sooloiluni meinasi maksaa meille kalliisti, sillä olimme jäädä alkulohkoomme. Onneksi oivalsin ratkaisuhetkellä uskoa joukkueeseemme, enkä vain omaan itseeni ja pelimme palasi jälleen tutuksi lähes täydelliseksi maalipalloksi. Vuosien valtava työ palkittiin upeimmalla mahdollisella tavalla paralympiakullan muodossa.
MM-kotkilpailut Espoossa 2014 olivat urani parasta maalipalloa; rakastin pelata kotiyleisön edessä ja totta kai onnistumiset toisensa jälkeen ruokkivat itseluottamusta. Vaikka minut valittiin turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi, oli se lopulta kuitenkin laiha lohtu, kun kärsimme MM-finaalissa rökäletappion Brasilialle ja unelma MM-kullasta kotikisoissa oli murskana. Juhannuksena 2015, vain pari viikkoa ennen Liettuan EM-kilpailuja selässäni pitkään olleet välilevyongelmat äityivät äärimmäisen pahoiksi. Pelasin valtavista kivuista huolimatta Liettuassa ja saavutimme EM-kilpailuista vielä hopeaa. Tämän jälkeen meni puoli vuotta vaivojen kanssa painiskelemiseen, kunnes selkä päädyttiin leikkaamaan. Toipuminen tuosta leikkauksesta vei pitempään kuin luulin, mikä ei voinut olla vaikuttamatta osittain huonoon menestykseemme Rion paralympialaisissa. Ja uusia vastoinkäymisiä oli luvassa tämän vuoden elokuussa, kun kuukausi ennen Pajulahden EM-kotikilpailuja minulta repesi peliharjoituksessa heittokäteni hauislihas ja jouduin jättämään kotikisat kokonaan väliin. Viime vuodet olen siis painiskellut terveydellisten ongelmien kanssa ja sitä kautta myös henkisesti olen uinut ajoittain tosi syvissä vesissä.
Suuret vastoinkäymiset eivät ole sammuttaneet sitä aitoa intohimoani ja paloani maalipallon suhteen. Tunnen edelleen samaa lapsen riemua, kun saan maalipallon käteeni, minussa on edelleen se kiihkeä polte näyttää kaikille, osoittaa, että minusta on yhä olemaan paras, minusta on voittamaan arvokisoissa mitaleja. Kansainvälinen urani on ollut upea, ja minua pidetään yleisesti jo 31-vuotiaana lajin legendana. Vastoinkäymiset ovat vain lujittaneet haluani olla mukana nostamassa Suomi jälleen mitalimaaksi maalipallossa. Nykyään ei ole päivääkään, etten olisi jotenkin tekemisissä maalipallon kanssa. Harjoittelun ja kilpailemisen lisäksi olen kahden maalipalloyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja, VAU:n maalipallojaoston puheenjohtaja ja kansainvälisen Super European Goalball Leaguen pääjehu. Olen päävastuussa usean kansallisen ja yhden ison kansainvälisen maalipalloturnauksen järjestämisestä Suomessa vuosittain. Pidän yllä alati kasvavaa Goalball Finland -Facebook-sivustoa. Maalipallon kautta minulle on kasvanut laaja ystäväpiiri niin Suomessa kuin ulkomailla, mistä olen valtaisan iloinen ja kiitollinen. Siinä missä haluan kiihkeästi menestyä vielä peliurallani, haluan myös olla kehittämässä maalipallotoimintaa Suomessa. Maajoukkueen harjoitteluolosuhteita on saatu jatkuvasti parannettua ja nykyään uutteralla työllä itsekin kuulun jopa apurahaurheilijoiden piiriin. Työtä on silti valtavasti. Parhaillaan käynnistelemme Maalipallo on Road -hanketta, minkä tarkoituksena on yrittää saada säännöllistä maalipallon harrastustoimintaa käynnistettyä ympäri Suomea, jotta tulevaisuudessa jokaisella maalipallosta innostuvalla nuorella tai miksei jo iäkkäämmälläkin henkilöllä olisi itseäni otollisemmat mahdollisuudet päästä maalipallon pariin helposti omalta paikkakunnaltaan. On suuri ilo olla mukana levittämässä maalipallotietoisuutta ja luomassa maalipallon harrastusmahdollisuuksia yhä useammalle ja maantieteellisesti yhä laajemmalle. Hengitän jokaisella solullani maalipalloa, se on minun elämäntapani, enkä voisi kuvitellakaan tekeväni toisin. Maalipallo on minun intohimoni!
