Minun tarinani maalipallon parista

Riikka Juntunen on entinen Suomen naisten maalipallomaajoukkueen valmentaja ja nykyinen Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n toiminnanjohtaja.

”Toimin Suomen naisten maalipallomaajoukkueen valmentajana vuosien 2000–2010 aikana ja näihin vuosiin mahtuu monta mieleenpainuvaa treeni- ja kisakokemusta.

Urani ensimmäisen IBSA:n maailmankisat pelattiin vuonna 2003 Quebecissä, Kanadassa. Lähdimme kisoihin luottavaisina, tosin tiedostaen, ettei kukaan odottanut meiltä suurta menestystä. Turnauksen panokset olivat merkittävät, kahdelle parhaalle oli tarjolla paikka Ateenan paralympialaisiin.

Meillä oli joukkueessa menossa sukupolven vaihdos. Maija Piiroinen, armoitettu maalintekijä, joka oli hallinnut kenttiä suvereenisti, oli edelleen joukkueessa ja samaan aikaan Päivi Tolppanen ja Katja Heikkinen olivat nousseet varteenotettaviksi kansainvälisen tason pelaajiksi. Maijan heitot olivat tarkkoja pommeja – siitä kertoo muun muassa sen, että Ruotsin sentteri tokaisi anna ennen Maijan heittoa ”Nej, Maija…!” Keskipelaaja oli myöhässä jo valmiiksi ja useimmiten Maijan heitto oli vastustajan maalissa. Ruotsia vastaan pelaaminen oli aina hauskaa, mutta Maija teki näistä peleistä aina aika värikkäitä.

Quebecissa pelasimme alkusarjan hyvin ja joukkueessa oli kaikki hyvin, niin hyvin kuin naisten joukkueessa voi arvoturnauksessa olla. Olimme käyneet läpi erilaisia mahdollisia kriisitilanteita etukäteen, jotta tosipaikassa välttäisimme ikävät yllätykset. Silti Maijan tokaisu pelihallilla pukuhuoneessa varusteiden vaihdossa noin tuntia ennen ottelua yllätti – tosin ”Hei, mun pelikengät jäi majapaikalle”, otettiin ensin vitsinä. Pian kävi ilmi, ettei kyseessä ollut vitsi. Pelipaikalle kuljettiin koulubusseilla ja matkaan kului yli tunti suuntaansa – mahdotonta lähteä bussilla hakemaan kenkiä.

Joku muisti, että Maksin (Marko Kauppila) kenkä on suunnilleen samankokoinen kuin Maijalla. Miesten peli on menossa toisessa hallissa ja minun tehtäväkseni tuli rynnätä hakemaan Maksilta pelitossuja. Mutta kun se Maksi oli kentällä… Huutelin katsomosta miesten valmentajille, että tarvittaisiin aika pian ne Maksin kengät, kun meillä alkaa peli ja Maijalla ei ole tossuja. Lajin parissa mukana olevat tietävät, että katsomossa huutelu tulkitaan kovin nopeasti valmentamiseksi ja niinpä minäkin sain tuomareilta pyynnön olla hiljaa tai minut poistettaisiin katsomosta. Homma saatiin kuitenkin sovituksi ja miesten penkiltä kuitattiin, että tossut toimitetaan Maijalle heti miesten peli päätyttyä, aikataulun mukaan noin 15 minuuttia ennen naisten finaalin alkua. Kovasti toivoimme, että peli ei menisi jatkoajalle…

Tämän jälkeen sovimme, että lähden kuitenkin hakemaan Maijan kenkiä majapaikalta ja tilasin taksin. Beni (Katro) jäi naisten kanssa verryttelyyn ja minä hyppäsin taksiin. Taksikuski oli sporttimiehiä ja ymmärsi hätäni – teimme jonkinlaisen reittiennätyksen ja lopulta ehdin pelipaikalle takaisin ensimmäisen erän lopulla. Koska penkille ei saa mennä kesken ottelun, odotin katsomossa erätaukoa, jonka aikana juoksin penkille tossujen kanssa. Maija sai omat tossunsa, Suomi voitti matsin ja marssi kohti Ateenaa.

Vuosi 2007 jäi mieleeni valmentajaurani parhaimpana onnistumisena ja pahimpana pettymyksenä. Keväällä 2007 voitimme Euroopan mestaruuden Turkissa ollen turnauksen parhaiten puolustava joukkue. Alkusarjassa dominointia, joku 10–0 voitto ja finaalissa Tanskaa pataan 2-1. Myöhemmin samana vuonna vuorossa olivat IBSA:n maailmankisat Brasilian Sao Paulossa ja panoksena siellä paralympiapaikka Pekingiin. Koko vuosi meni leirien ja pelien osalta loistavasti. Siksi tappio Brasilialle, joka teki voittomaalin 14 sekuntia ennen ottelun loppua, tuntui lohduttomalta. Ateenan jälkeen aloitettu projekti kohti Pekingiä päättyi ennen aikojaan. Pientä lohtua saimme miesten joukkueen lunastettua paikkansa Pekingiin suvereenilla peliesityksellä, mutta edelleen muistelen naisten tekemää työtä ja pettymystä, jonka tuolloin Brasiliassa koimme. Tunteet kuuluvat urheiluun.

Joukkueen ja joukkueenjohdon kokoonpano vaihtui vuosien varrella, mutta jokainen mukana ollut on jättänyt oman kädenjälkensä joukkueeseen – joukkue ei olisi ollut joukkue ilman teitä kaikkia. Viimeinen arvokisani penkin päässä oli kesällä 2010 Sheffieldissä, juuri ennen kuin aloitin töissä VAU:n toiminnanjohtajana. Tuolloin päädyimme viidenneksi, voittaen Japanin tasatilanteessa jatkoajan jälkeen rangaistusheittoihin asti menneessä sijoitusottelussa. Heitimme rankkareita yhteensä muistaakseni 38, jonka ansiosta kaikki päivän mitaliottelut alkoivat aikataulusta myöhässä. Viimeisin otteluni oli samalla myös urani pisin ottelu penkin päässä.

Tämän jälkeen olen päässyt kokemaan maalipalloa kilpailujen järjestämisen näkökulmasta – näin taas tänä vuonna, kun Pajulahdessa pelataan EM-kisat syyskuussa 2017. Nähdään kentän reunalla!"

Pajulahti 2017 -blogissa julkaistaan 22 kirjoitusta, yksi per viikko aina 18.–22.9. järjestettäviin EM-kilpailuihin saakka. Jokaisella blogitekstillä on eri kirjoittaja. Uusi blogiteksti julkaistaan aina joka keskiviikko.